Juhan korvissa kohisee ja pauhaa. Hän käy kiinni päähänsä ja pitelee sitä, ettei se halkeaisi… Kuluu hyvän aikaa, ennen kuin hän uskaltaa nostaa silmiään.
Sinisenä kaartuu silloin taivas hänen päänsä päällä, leivoset nousevat pyöreinä pisteinä korkeuteen, niiden laulu helkkää, ikään kuin niiden suista putoilisi hopeaa. Juhlallisena kohisee lähde Jyrmän ahteen alla.
Mitä hän on tehnyt? Mihin he joutuivat? Juha kauhistuu sitä ajatellessaan. Ajoivatko he nurin eikä hän ehkäissyt? Hän päinvastoin toivotti heille kuolemaa. Hän teki jo murhateon sydämessään…
Entä jos he ovat nurin niskoin horhassa. Silloin… silloin on hän kadotuksen oma.
Päätään pidellen hän karkaa mäelle, katsahtaa horhaan. Ei mitään! Harmaa pensasrytö on ennallaan ja lähde pulppuaa iloisesti. He ovat pelastuneet.
Juha pyyhkii hikeä otsaltaan ja istuutuu kivelle tien viereen. Mistä, mistä ovat häneen tulleet nämä hirveät ajatukset? Eihän hän milloinkaan ennen suonut ihmisille pahaa. Hän ei edes ajatellutkaan toisista pahaa. Ja nyt kulkee hän murha mielessä…
Hänen päänsä painui käsien varaan ja hän itki.
Jumala on pannut hänelle ristin eikä hän tahdo sitä kantaa. Hän ei tahdo muistaa, mitä Herra sanassaan sanoo: "Minun on tuomio." Ja hän on unohtanut, että tuhat vuotta on Herran edessä kuin yksi päivä.
Juha liitti kädet ristiin ja rukoili.
Pitkien, pitkien aikojen perästä tunsi hän taasen Jumalan läsnäolo.