IX
Kun Joutsian isännälle ja emännälle syntyi ensimmäinen lapsi, heräsi taloon kuin uusi elämä. Vanhemmat kävivät aivan kuin toisen näköisiksikin. Eivät huoletkaan enää tuntuneet niin raskailta ja vastoinkäymisten kanssa taisteli kuin ilokseen.
Samaan aikaan otettiin taloon lasta hoitamaan Epramin sukulainen, nuori tyttö, Susanna. Tai oikeastaan hän vielä oli lapsi hänkin, ripilläkäymätön, köyhän torpan tyttö sydänmailta. Mutta pieni Susanna oli ymmärtäväinen tyttö.
Hänen äitinsä oli jumalaapelkääväinen ihminen ja opetti lapsia lukemaan. Koko pitäjä tunsi hänet nimeltä, vaikka hän asui niin sydänmaan povessa. Mutta juuri siksi hänet tunnettiin, että hän sai laiskatkin lapset oppimaan. Edellinen pappi oli lukusijoilla erityisesti häntä maininnut. Tämä Sand ei ollut pitänyt väliä, eihän hän vaatinut suurtakaan lukutaitoa. Mutta torpan vaimo oli sittenkin jatkanut opetustointaan. Jumala oli hänelle sen erityisesti määrännyt eikä siis se riippunut jonkun papin moitteesta tai kiitoksesta.
Susannan äidillä oli merkillinen voima pahojen henkien yli. Monesta pahankurisesta lapsesta hän vitsan ja Jumalan sanan avulla oli kasvattanut ihmisen. Kerrankin oli hänen opetettavanaan ollut oikein uppiniskainen ja tottelematon poika. Tämä saattoi kesken opettamista viskata aapiskirjan nurkkaan tai sylkeä silmille kuin villikissa. Toki tomppelikin ymmärsi, että sitä lasta riivasi pahahenki! Muori käytti vitsaa — ei auttanut! Hän keksi kuin keksikin uuden keinon: samassa kun poika heitti kirjan nurkkaan ja karkasi ikkunaan katsomaan, kuinka hevosta valjastettiin, sieppasi muori vesikipon, heitti kolme kertaa pojan päälle vettä ja huusi: "Mene ulos tästä lapsesta, sinä saastainen henki, äläkä sinuas enää hänen aseta." Ja eikös pojasta sen jälkeen tullutkin kuin toinen lapsi: hän luki, totteli, oppi! Sellaista Herran henki saa aikaan!
Ja saman Herran hengen ja vitsan komennossa oli kasvanut pikku Susanna. Hän oli kiltti, kirkassilmäinen lapsi, laiha, hento ja kalpea kuin nälkävuoden lapset. Ja köyhänä vuonnahan hän olikin syntynyt. Ei hän Joutsiassa lihonut. Kaiken päiväähän hän istui kuumassa huoneessa kehdon ääressä, jalka kehdon jalaksilla, hyppysissä sukankudin. Mutta aina hän oli iloinen ja tyytyväinen. Ja kuinka hän lauleli! Koko virsikirjan hän osasi ulkoa. Näki sen siitäkin, että hän oli koulumuorin tyttö. Hän rakasti sitä pikkuista Antti-poikaa, joka kehdossa lihomistaan lihoi, voimistumistaan voimistui, oppi nauramaan, potkimaan, kaarestamaan. Antti ja Sanna pitivät koko talon ilossa ja naurussa, kuten isä piti leivässä ja särpimessä. Tuli äiti sisään miten pahoillaan hyvänsä — Antille täytyi aina nauraa, sillä Antti levitti kädet vastaan ja mongerteli. Tuli isä huoneeseen miten totisena tahansa — Antille täytyi aina hymähtää!
— Ovat olleet pahoja isälle, sanoi Sanna. — Isä on surullinen, isä itkee. Laitetaankos me, Antti, isä hyvälle mielelle? Laitetaan!
Ja kun isä tulee kehdon ääreen, niin nauretaan, pannaan kädet kaulaan, annetaan suuta! Antti osaa! Antti oppii istumaan, konttaamaan! Antti saa hampaita, rupeaa kulkemaan puuta myöten… Tulkaas hyvät ihmiset katsomaan, kun Antti seisoo yksinään lattialla…! Seisoo horjuvana ja peloissaan ja putoaa vihdoin äidin syliin ja purskahtaa itkuun pelkästä pelästyksestä. Isä toussuttaa Anttia.
— Onkos seppä kotona? sanoo isä, käy kiinni Antin alaleukaan ja nykäyttää niin, että kolahtaa hammastarhassa.
Antti pääsee isän kanssa saunaan. Mennäänkös isän kanssa saunaan?