— Mennään!
Totta kai Antti tuntee saunan! Siellähän Anttia on kylvetetty alusta pitäen. Oikein hän on ollut lauteilla äidin kanssa, häntä on vihdottu niinkuin aikaihmisiä ja sitten pesty ja valeltu alhaalla. Mielelläänhän Antti saunaan menee.
Isä pistää pojan suuren nuttunsa sisään, joka on vuorattu laheilla villoilla, panee kätensä lujasti ympärille ja sitten sitä mennään, jotta lumi natisee ja narisee jalkojen alla ja revontulet räiskivät ja tähdet iskevät tulta päiden päällä. Huu kuinka on kylmä! Metsä on huurteessa, puut seisovat hiljaa ikään kuin pitelisivät vaippoja hartioillaan. Lumikentät siintävät ja hohtavat tuhansien kimmeltävien hileitten alla.
Nyt on kylmä reisumiesten hevosillakin. Kas kuinka peitteet niiden selässä ovat kuurassa! Ja tiukuset soivat kalseasti ja aisat natisevat kuin valitellen.
— Isä, sanoo Antti hennolla lapsenäänellä ja vain hänen päänsä pistää esiin turkista, — ovatko tähdet Jumalan silmiä? Sanna sanoo, että tähdet ovat Jumalan silmiä.
— Jahka Antti vähän kasvaa, niin Antti pääsee kouluun ja saa oppia tietämään, mitä tähdet ovat. Siihen asti Antti voi uskoa, että tähdet ovat kauniita kynttilöitä, joita Jumala sytyttää ihmisten iloksi.
— Isä, koska Antti pääsee kouluun?
— Jahka Antti kasvaa.
Saunan ovi narisee ja paukkuu, kun isä sen avaa. Lämmin liikkuu kuin köykäinen, musta vaate katonrajassa. Ei erota kiuasta, ei rahia, vesisaaveja eikä kippoja, jotka seisovat lattialla ikkunan alla. Sen verran saattaa erottaa tähtien valossa, jotka kuumottavat sisään pienestä ikkunasta, että siinä vieressä on kiiltäviä pintoja kuin peilejä. Ei erota kippoa, jossa vihdat hautuvat, ei rappusia, jotka johtavat lauteille. Mutta eipähän tarvitsekaan erottaa, kyllähän jokainen saunan tuntee, kyllähän jokainen tietää, mihin pistää kätensä löytääkseen höyryävän vihdan. Ja läähättäähän mahtava kiuas, suu auki. Hehkuuhan siitä punaista valoa yllin kyllin. Kiuas pihahtaa ja paukkuu, vari ryöppyää kattoon, vihdat läiskivät, koivunlehvän lemu liitelee ja leijaa. Sitten kaikki on hiljaa. Tuo hiljaisuus on hyvää kuin uni ja kirvoittaa sielua kuin ihmelääke. Hiki tunkee ulos ruumiista ja kiirii suloisesti kutitellen alas kasvoja, niskaa, selkää… Kuuma hautoo, hiljaisuus hyväilee, hämärä peittää kuin laheilla, mustilla villoilla. Siinä ei muista mitään, ei ajattele mitään.
Isä on Antille tehnyt pehmeän sijan vihdoista. Siinä Antti lekottelee, hänkin ääneti ja omissa ajatuksissaan.