— Amanda! huutaa pastori ruokasaliin päin, — etkö sinä nyt jo tuo sitä?
Vaikeapa isännän todella on päästä puheen alkuun! Hän asettaa käsivarret polvilleen, kiertelee lakkia käsissään, oikaisee selkänsä suoraksi, katselee Lutheruksen kuvaa ja tarkastaa ampumavehkeitä seinällä. Mutta sanoja ei hän saa suustaan.
Kuinka merkillisesti kaikki kelpo ihmiset ovat toistensa näköisiä! ajattelee pastori itsekseen katsellessaan Juhaa. Magnus Ståhle esimerkiksi ja tuo talonpoikainen isäntä tuossa muistuttavat suuresti toisiaan. Ties mistä syystä. Ne ovat sitä tulevaisuuden kansaa, ne ovat ne, jotka perivät maan…
Amanda toi sisään pullon ja kaksi lasia. Ilman tarjotinta läiskäyttää hän ne kirjoituspöydälle, jolla ennestään on kaikenlaista romua.
— Ikäviä ne sellaiset tapaukset ovat! saa Juha vihdoin suustaan.
— Ovat, vastaa pastori vakavasti.
— Onko pastori koskaan ajatellut syytä siihen, että tämä meidän pitäjä on kuin pakanain maata?
— Lieneekö tämä huonompaa kuin muutkaan pitäjät! sanoo pastori nauraen.
— Mutta eivät nämä tällaiset tapaukset todista kristillistä elämää. Ja kun niitä sattuu niin usein. Ei ole siitä kauan, kun Immolan renki tappoi oman veljensä ja Peräkulman kylän miehet rankkitiellä heittivät yhden tovereistaan hankeen paleltumaan…
— No niin, hyvä naapuri, keskeyttää pappi. — Seurakunta on sekalainen. "Antakaa molempain kasvaa elonaikaan asti, ja elonajalla sanon minä elomiehille: kootkaa ohdakkeet lyhteisiin poltettavaksi, mutta nisut korjatkaa minun aittaani", sanotaan Herran omassa sanassa.