Pastori sai kun saikin ne sanat suustaan. Hänen mielenmalttinsa ja kristillisyytensä palasivat vaistomaisesti paikalla, kun hän joutui rahvaan kanssa tekemisiin. Joutsia vaikeni, nojasi käsivarret polviinsa ja katseli saappaitaan.
— Mutta kun ei meidän seurakunnassa tunnu nisuja olevankaan, puhui hän taas. — Kun kaikki onkin vain ohdakkeita.
— Noo, eiköhän siellä Joutsiassa liene nisujakin.
Pastori pani sanoihinsa aika paljon kärkeä ja Juha ymmärsi hänet paikalla. Hän vilkaisi pastoriin ja tuli ihan punaiseksi.
— Mutta kyllä siihen kyllästyy, sanoi hän tiukemmin, — kun joka päivä katselee sitäkin elämää Tulettänessä. Siellähän tämäkin tyttöraukka tuhottiin.
Vai niin, ajatteli pastori, sinne sinä pyrit! Mutta ei pidä sinun ainakaan sitä voittoa saada, että minä sinun edessäsi seisoisin nolona.
— Jaa, jaa, sanoi hän. — Maailman pahuus on suuri. Mutta kenenkä syy se on, että Tulettäne Joutsian maalle joutui? Vanhan isännän! Minä kuulin omin korvin, kuinka hän rukoilemalla rukoili kauppias Hallbomia ottamaan kestikievarinpidon haltuunsa. Ei se kauppias ensinkään ollut tulossa, sillä ei se hollinpito kenellekään huvia ole… No niin, ja kuka käskee ihmisiä räyhäämään Tulettänessä?
Juha ei puhunut mitään. Keskustelu meni jo toiseen suuntaan kuin hän oli tarkoittanut eikä hän tahtonut saada kiinni siitä kohdasta, jossa se häneltä hämääntyi.
— Mutta, sanoa tokaisi hän äkkiä, — kyllä sentään papin pitäisi koettaa olla esikuvaksi seurakunnalle.
Pastori katsoi häneen pitkään.