— Vai niinkös isäntä arvelee? Mutta pappikin on kai ihminen.
— Mutta ainaisen kanssakäymisen Jumalan kanssa pitäisi antaa hänelle voimia seisoa kiusauksia vastaan.
— Mutta jollei kanssakäyminenkään auta?
— Silloin ei rukous ole rukoiltu hengessä eikä totuudessa…
Nyt se oli sanottu. Juuri tätä Juha niin kauan oli hautonut mielessään ja vaikea sitä oli ollut sanoa. Hän loi pastoriin tutkivan katseen ja odotti jännittyneenä, mitä tämä sanoisi. Mutta pastori ei sanonut mitään, purskahti vain nauruun.
Ja nauroi kauan. Nauroi! Se hävetti Juhaa paljon enemmän kuin jos hän olisi torunut. Sillä se todisti, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan vähääkään ja että hän vain teki hänestä pilkkaa.
— Seurakunta elää niinkuin pappi elää, jatkoi isäntä. — Vaikeata se on, kun pitää taistella luontoaan vastaan. Se on niin, että hammasta puree ja nyrkkiä pui. Mutta jollei sitä tee, niin sittenhän menee kaikki, menee käsistä, menee talo, koti, menevät lapset… Kaikki menee niinkuin Simolakin meni…
Äkkiä leimahti pastorin silmissä ja hän ojentui suoraksi ja kiivastui:
— Ihmisen ei koskaan pidä taistella luontoaan vastaan! Juuri siitä tulevat kaikki erehdykset ja harha-askeleet. Se on suurin rikos, minkä ihminen voi tehdä…
Isäntä tuijotti pastoriin suurin silmin ja hänen kasvonsa kalpenivat.