— Mitä pastori nyt…? Tietäähän sen mitä ihmisen paha luonto tahtoo: se tahtoo juoda ja myllätä ja murhata… Mutta ihmisessä on hyväkin luonto. Pitää taistella sen hyvän luonnon puolesta…
— Juominen ja myllääminen ja murha ei ole mitään itsevanhurskauden ja tekopyhyyden ja lähimmäisen tuomitsemisen rinnalla…
Väri palasi isännän kasvoille ja hän tunsi pastorin sanojen tähtäävän suoraan itseensä. Pastorista henki tavaton uhma ja kosto. He katselivat toisiaan hetkisen silmästä silmään ja hetki tuntui pitkältä, vaikkei se ollut kuin silmänräpäys.
— Mutta, virkkoi isäntä vihdoin ikään kuin rukoillen, — jos ihminen elää niinkuin pastori nyt sanoo oikeaksi, niin hänhän tuhoaa niin paljon muita ihmisiä. Niinkuin nyt sen meidän piikatyttömmekin kävi… Ja entä omaisten…! Kuinka…?
Juha vaikeni ja jäi tuijottamaan pastoriin. Tämä oli äkkiä muuttunut ikään kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.
Pastori istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot vihertävää, likaista lasiruutua vastaan. Lihava leuka riippui kappaleen matkaa alas rintaa, kasvot olivat pöhöttyneet, tuuheissa mustissa hiuksissa erottautui harmaita hapsia. Miehen yllä oli likainen paita, ylhäältä puuttui nappi, takin rintapielet olivat tahroja täynnä. Jopa oli mennyt surkeaksi Keihäsjärven ennen niin muhkea pappi!
Oli jo suuri päivä eikä tulta olisi enää tarvittu. Mutta kynttilä palaa käryytti yhä kirjoituspöydällä kaikkinaisen kaman joukossa: siinä oli likainen kaulus, olkaimet, koiran kaulahihna rautavitjoineen, kirjoja, papereita, tupakantuhkaa ja pullo sekä kaksi lasia.
Pastori äänsi jotakin niin hiljaa, ettei Juha saattanut sitä kuulla. Hänen silmänsä tuijottivat ikään kuin tyhjyyteen ja niiden reunat olivat punaiset ja silmälaudat turvonneet.
Juhan tuli paha olla. Että hän olikin ruvennut lyömään noin lyötyä miestä.
— Ei pastori pahastu, sanoi hän ja nousi. — Pastori taitaa olla kipeä. Ei pastori pahastu. En minä ole tarkoittanut pahaa…