Pastorin outo, pingoittunut katse kääntyi isäntään, jonka kasvoilla oli hyväntahtoinen hymy.
Kuinka sillä miehellä oli kirkas otsa! Kuinka sen kasvoihin oli turvallista katsoa! Tuon hymyn lämmössä pastorin kasvot ikään kuin sulivat.
— En minäkään, sanoi pastori vihdoin vastaukseksi isännän viime sanoihin.
Juha yritti jo tulla ihan ymmälle, sillä ei hän käsittänyt pastoria. Mutta samassa tuli pastorin kasvoihin iloa ja hän muuttui äkkiä aivan ennalleen ja nousi reippaasti seisomaan. Ihmeellinen mies oli pastori: vasta vallan lamassa ja äkkiä taasen pystyssä!… Isäntä oli jo lähtemäisillään, mutta muisti samassa:
— Niin, minunhan vielä piti puhua hautaamisesta. Olemme aikoneet haudata vainajan jonakin päivänä ensi viikolla. Tottahan siihen taasen saa haudata kirkon aidan taakse, minne ennenkin on haudattu tällaisia kuolleita. Kaipa ne nyt siksi saavat asian tutkituksi. Huomenna pitäisi tohtorin tulla kaupungista. Kun vain saisi ruumiin sulamaan siksi ja vähän siivotuksi sitä ruopasta. Jos pastori sitten olisi hyvä ja tulisi pitämään sitä toimitusta. Jos sopisi vähän puheessa lohduttaa niitä omaisia. Kyllä minä sitten pastorin vaivat palkitsen. Kai niitä huomenna tulee tänne katsomaan. On tämä niille kova kolaus, jos on kauhea sivullisillekin.
Nyt tulee kaikki takaisin, palaa koko se yöllinen painajainen!… Vai pitää hänen tyttö vielä haudatakin… Taikka kuopata, sillä eihän itsemurhaajia haudata… Hänen täytyy nähdä musta arkku upotettavan kuoppaan kirkon aidan taa. Häpeässä täytyy toimituksen tapahtua, ei sille raukalle lueta edes samoja lukuja kuin muille eikä sen arkun päälle panna edes vihittyä maata.
Tässä toimituksessa ei pastori saata olla osallisena! Jumaliste ei! Hän kuolee ja kaatuu siihen kuoppaan, jollei hän kuole jo ennemmin… Vaikka kuolisi nyt heti… Hän kuulee kummallista ääntä. On kuin mustat siivet taikka yölepakkojen nahkaiset evät kohisisivat ja räpyttelisivät hänen ympärillään. Kuoleman musta enkeli varmaan painuu hänen päällensä, katsoo häntä silmiin ja ojentaa kätensä ottamaan hänen sydäntään… Eikä hänen tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin elämän liekki sammuu.
Isäntä on aikoja sitten mennyt. Mutta yhä istuu pastori tuolissaan, pää painuneena korkeaa selkänojaa vasten.
— Mitäpä siitä, jos ne valallaan puhdistavatkin hänet epäluuloista ja rangaistuksesta! Sen ne kyllä tekevät, sen hän kyllä uskoo: ovat ne ennenkin tehneet vääriä valoja! Mutta jos tätä tällaista sieluntilaa jatkuu, niin tämähän on helvetti maan päällä. Nyt hän näkee tällaisia jo valoisana päivänä — entäs sitten kun tulee yö!
— Aamiainen on pöydässä, ilmoittaa Amanda ja tuo muassaan paistetun sianlihan hajua.