Hän oli taasen kuullut uusia juttuja kuolemantapauksesta ja latelee niitä nyt pastorille. Manu siellä Joutsiassa on sentään merkillinen mies, kun hän tietää ihmisten kuolemankin edeltäkäsin. Eräänä iltana olivat väet kaikki istuneet pirtissä puhdetöidensä ääressä ja isäntäkin oli ollut siellä, mutta Sanna ei ollut — niin Manu tuli äkkiä sisään, puisteli ruumistaan ikään kuin olisi palellut ja sanoi: "Kuka taas kuolee, kun niin veistelee kirstunlautoja!" Miehet rupesivat kaikki nauramaan, mutta tytöt kysyivät pelästyksissään: "Missä?" "Tuolla riihen takana!" sanoi Manu. Siihen oli sitten Eprami nauraa tirskunut, että "kaikkia turhia!" Mutta eipäs naura enää kukaan. Kun se ruoppakuoppakin on riihen takana.
Pastori seisoi ruokakaapin ääressä, pullo kädessä ja otti ryypyn toisensa perästä. Kun Amanda sen huomasi, karkasi hän kiinni pulloon.
— Heretkää nyt jo! huusi hän. — Olette taas juovuksissa kun pitäjäläisiä tulee. On sitä viidessäkin ryypyssä…
— Menetkö hiiteen, akka! huusi pastori takaisin ja uhkasi häntä pullolla. — Minä juon niin paljon kuin tahdon.
Hän karkotti Amandan huoneesta ja söi ateriansa suurella melulla ja kolinalla. Sitten hän pani maata ja nukkui päivälliseen asti. Illansuussa kävi hän pirtit, navetat, hevostallit ja kyseli ja määräili, niin että palvelijat hämmästyivät. Mutta se oli sellaista, ettei hän tahtonut jäädä yksin. Ja yötä hän pelkäsi jo ennen kuin se oli tullutkaan. Tulettänessä oli moni ilta tähän asti kulunut rattoisasti ja hauskasti — sinne ei nyt ollut yrittäminenkään. Liljebladille — kuka sinne olisi uskaltanut lähteä! Siellä tietysti olisi saanut kuulla kaikki historiat uudelleen.
Mutta tottakin; tänäänhän on saunapäivä. Se on oikein erinomaista, se.
Saunassa tulee ihminen terveeksi.
Pastori valmistautui erityisellä varovaisuudella vastaanottamaan yötä. Hän ei illallisekseen syönyt siansorkkiakaan, joista hän niin paljon piti, sillä hän tahtoi välttämättömästi saada unta. Ei hän sentään ollut terve. Hän tunsi sen koko ruumiissaan. Varmaankaan ei viikatemies ole kaukana…
Sillä Joutsian miehellä oli niin kirkas otsa. Niin, niin… Hän ja hänen kaltaisensa ne lopultakin voittavat. Ne ovat niitä, jotka eivät ole osanneet elää, mutta jotka sen sijaan osaavat kuolla. Ei niille miekkosille koskaan tule sellaista painajaista kuin niille, jotka ovat osanneet elämisen taidon. Hohoijaa, kuinka tämä Keihäsjärvi tulee hyväntapaiseksi, jahka tästä viikatemies korjaa pois vanhan papin, Jakob Sandin… Äää sentään. Mutta hän ei vielä ole korjattu, hän elää vielä ja aikoo elää! Hän aikoo nukkua ja unen loppumattomasta lähteestä ammentaa voimia elämiseen.
Uni, mustasiipinen, ja mustasilmäinen, joka kulkee hiipimällä ja helistelee hiljaisuuden tiukua yössä, kuinka tervetullut se onkaan onnettomien vuoteiden ääreen! Mutta se menee vain onnellisten luo, niiden ylle levittää se laheat siipensä, niihin katselee syvine, rauhallisine silmineen, niiden korvan juuressa helistelee se hiljaisuuden tiukua. Yö, mustasiipinen, mustasilmäinen yö… ei se armahda niitä, jotka sitä huutavat luoksensa! Ei se sinäkään kovana yönä armahtanut Jaakko Sandia, Keihäsjärven pappia.
Hän väänteli, käänteli ja hikoili vuoteessaan.