— Kun en minä uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä kaikkein korkein! ähki hän.
— Editha, Editha! Sinäkin hylkäsit minut — tule edes sinä luokseni…!
— Helena! Minä olin kova sinulle, mutta sinä annoit aina anteeksi — armahda minua tällä hetkellä!
— Jos minä uskaltaisin huutaa sinua avukseni, sinä kaikkein korkein!… Mutta minä en uskalla…!
Ei ääntä, ei hiiskahdusta vanhassa pappilassa. Jo alkaa kuulua jotakin… On kuin joku kehräisi… kaukana… hyrisee, hymisee, sihisee… Ääni kasvaa. On kuin puitaisiin jossakin hyvin etäällä… Sahataan. Ja taas hyrisee, hymisee, jyrisee. Jo kuuluu selvästi, että höylätään… Kirkas terä karkaa pitkin laudan pintaa ja lastukiehkura lennähtää ilmaan. Terä kulkee itsestään, näkymätön käsi sitä vie…
Kirstunlautoja! Paljon kirstunlautoja! Tyttönen, joka ruoppakuoppaan hyppäsi, ei paljoa tarvitse. Pieni oli tyttönen! Mutta sillä oli suuri tukka. Koko sen pienen tyttösen saattaa peittää niihin pellavankarvaisiin hiuksiin. Niin, ja entä sen lapsi…! Kirstunlautoja, kirstunlautoja!… Höylä käy, höylä käy — hei! Lastukiehkurat lentävät — hei! Kirstunlautoja suurelle miehelle! Suuri mies viedään kunnialla hautaan — hei hei! hautaan! Vihittyä multaa kirstun kannelle — hei! Kauniita puheita haudan partaalla — hei!… Tyttönen kuopataan aidan taakse, missä siat tonkii ja vasikat tanssaa! Kirstunlautoja isälle, äidille, lapselle! Kirstunlautoja kaikille kolmelle! Nimeen isän, pojan, pyhän hengen, amen…!
Höylä käy vimmatusti, laulu kohisee kuin myrskyn pauhina: hei, hei, hih, hei!
— Kun minä uskaltaisin huutaa avukseni kaikkein pyhintä nimeä! lennähtää pastorin päähän kuin salaman välähdys. — Sitten minä olisin pelastettu… Auta…!
Höylä käy yhä. Kirstunlautoja, kirstunlautoja! On kiire. Tyttönen odottaa laudalla riihessä…! Suurta miestä ei lauta kannata, suuri mies pannaan suoraan arkkuun. Hihhihhih-hei!
Tulikirjaimilla kirjoitettuna välähtää pastorin silmien edessä nimi, jota ei hän ole uskaltanut lausua: Jeesus Kristus. Oi, jos hän saisi sen vaikkapa kuiskatuksi, niin se auttaisi häntä ja hän pelastuisi!