Hän tulee ääreen, pukkaa miestään selkään… Silloin retkahtaa kauppias maahan jotta romahtaa… Herra Jumala, se on ihan sininen kasvoiltaan, siinä ei enää ole henkeä!
Sillä lailla loppui Tulettänen haltija, kauppias Gustaf Hallbom.
Jonkin aikaa hänen vaimonsa vielä jatkoi liikettä, jopa teki pari
Pietarin-matkaakin. Mutta kovin vähäiseksi kävi siitä puoleen elämä
Tulettänessä. Paras poika, Pranse, luki eikä ottanut ruvetakseen
hoitamaan puotia. Hän oli aina tahtonut päästä herraksi. Tämä
Edvartti… ei, ei sitä osannut ajatellakaan sellaiseen!
Isäntä näytti toivovan, että Hallpumska muuttaisi pois Tulettänestä ennen kontrahtiajan loppumista. Mutta sellaisia ei Hallpumska ajatellutkaan. Hän eli päinvastoin siinä toivossa, että isäntä antaa hänen asua siinä kuolemaansa asti, vaikka kontrahti onkin loppunut.
XII
Katselet vuosia eteenpäin: kuinka pitkiltä ne näyttävätkään! Yksi vuosi murheessa ja huolessa riittää tekemään uurteet nuoriin kasvoihisi ja harmentamaan hiuksesi. Kymmenen vuotta: suo ilman pohjaa, meri ilman rantoja, erämaa ilman ääriä! Se on kuin peninkulmien tie, joka suorana lähtee silmiesi edestä ja joka näyttäytyy niin kauas kuin katseesi kantaa. Toivottomalta tuntuu sellainen taival.
Mutta kun se on kuljettu ja katsahdat jälkeesi, on kaikki kuin unennäköä. Kuinka nuo vuodet ovatkaan menneet? Huomaamatta ovat valuneet käsistäsi kuin vesi!
Kun Juha Kustaanpoika eli isännyytensä ensi päivää, oli tulevaisuus näyttänyt hänestä ainaiselta yöltä: ei valonsädettä missään! Se päivä ja pitkä rivi seuraavia päiviä olivat kuin raskaita sadepisaroita rajuilman alussa. Jokainen oli täynnä kärsimystä, alennusta ja häpeää, jokainen oli läkähdyttämäisillään. Paljasta pimeää, paljasta orjuutta. Juha Kustaanpoika ei saattanut ajatella, että hän näkisi vapauden aamun, sen päivän, jolloin Tulettänen rytö raukeaisi. Ja katso, vuodet olivat vierineet ja se päivä oli likellä.
Kuinka malttamattomasti hän sitä odotti! Hän väsyi odotuksessaan, hän pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin. Hän, vanha, harmaantunut mies, kävi aivan lapseksi, kun hän sitä katseli näin silmästä silmään. Se häikäisi häntä kuin aurinko.
Hän katseli sitä kuten lapsi katselee joulua, laskee viikot, laskee päivät ja aattopäivänä kyselemistään kysyy: