Totta se oli, ettei hänellä vielä ollut aikaa kuolla. Sillä kuormat olivat matkalla kaupunkiin, kojut tilatut, markkinat ylihuomenna ja juoppo poika valmiina kaupungissa. Hevonen vain uudelleen valjaisiin!
— Muija, sanoi hän Saaralle, — tuo minulle voileipää! Närästää niin… Muista sitten käydä maksamassa vuokra taloon.
— Mahdoit itse maksaa kun talossa kävit.
— Tuo ruokaa äläkä mokota.
Kauppias oli kyllä muistanut vuokran, mutta hän oli huomannut, että maksupäivä oli isännälle vastenmielinen ja siitä syystä ei hän ollut tahtonut ruveta vuokraa viemään, kun hänen piti puhua oluttehtaasta.
— Tuo nyt pian sitä ruokaa, että pääsen lähtemään! huusi hän jo keittiöön. — Ties mitä se Edvartti tekee, jos jää kuormien kanssa. Myy kaikki ja juo…
Samassa muistui kauppiaan mieleen, että ovatkohan rahat kaikki vielä lompakossa? Ettei kyytipoika heittiö vain ollut varastanut mitään, kun hän Jyrmän ahteen alla niin pahasti sattui pyörtymään… Kuka ne viikarit tietää… Se olisi kyllä voinut oivaltaa, että nyt käy ottaminen… Ja kauppias riensi tuon tiensä krouvikamariin, päästi alas piirongin oven, otti lompakon taskustaan, sylkäisi sormiinsa ja rupesi laskemaan. Viisimarkkaset, kymmenmarkkaset, kaikki eri setelilajit olivat eri pinkoissaan. Näyttivät olevan ihan kunnossa. Paras sentään laskea…
Aijai kuinka pahasti taasen otti kiinni. Aijai kuitenkin!… Maailma musteni kauppiaan silmissä ja hän putosi suin päin rahojensa päälle.
Saara tuli huoneeseen ja kutsui häntä syömään. Ei liikahda, ei ole kuulevinaan.
— No, tule nyt siitä, kun sellainen hätä oli olevinaan… No, tokkos kuulet!