Isä hymähti, mutta ei sanonut mitään. Hän saattoi kauppiaan kuistille ja kääntyi siitä sisään.
Oli jo hyvä rekikeli ja iloisesti soi kauppiaan kulkunen mennessään. Keittiöstä saattoi hyvän aikaa nähdä reen, sillä aittarakennukset olivat siirretyt pois maantien edestä ja koivuja oli istutettu tietä vastaan.
— Mutta mikäs nyt on, virkkoi joku rengeistä, ennen kuin vielä oli ehditty nousta pöydästä, — kun kauppias palaa takaisin? Ja poika ajaa kuin viimeistä päivää.
Poika ajoi todella kuin viimeistä päivää ja itki, valitti, niin että kuului kauas.
— Missä kauppias on? ihmettelivät miehet Joutsian keittiössä. — Kauppiasta ei näy missään… On, on, sentään… Hän on pitkänään. Hän on tullut kipeäksi!
Ja kaikki heittivät päivällisensä ja läksivät kiireen kautta ulos.
Huonosti olivat asiat.
Kun oli päästy Jyrmän ahteen alle, oli kauppias parahtanut ja sanonut sydämestään ottaneen kiinni niin pahasti. "Käännä kotiin!" oli hän huutanut ja sitten mennyt tainnoksiin. Muutaman kerran vielä oli äännähtänyt, mutta nyt oli Rason tienhaarasta asti maannut ihan äännetönnä. Lieneekö enää henkeäkään.
Oli, oli hän toki hengissä. Miehet kantoivat hänet sisään ja Saara juotti hänelle rommia. Se virkisti niin että kauppias pääsi pystyyn.
— Mitä te täällä teette! huusi hän ensi työkseen miehille. — Menkää hiiteen! Minä lähden markkinoille. Ei minulla vielä ole aikaa kuolla.