Isä rykäisi ovensuussa ja painui jalallaan oikaisemaan suoraksi mattoa. Hän oli Antista niin iloissaan, että kyyneleet pyrkivät nousemaan kurkkuun.
— Siitä on tullut koko herra! sanoi kauppias ja taputti Anttia olalle.
— Pitää nyt käydä meidän Pransea tervehtimässä, kun hän kotiin tulee.
No niin, lisäsi hän samassa, kuinkas se meidän asiamme nyt käy, hyvä
isäntä?
— Jaa sen oluttehtaan? sanoi isäntä ja ikään kuin heräsi. — En minä… en minä sentään siihen nyt rupea. Enhän minä voi estää teitä rakentamasta tuonne mäkeen, joka on teidän hallussanne, mutta minä en sellaisiin puutu.
Veri kohahti kauppiaan päähän. Häntä suututti niin että oikein huimasi.
Itseään hilliten hän alkoi:
— Isäntä on aina ollut minua vastaan. On se aivan ihmeellistä, että aina, aina vain. Tämäkin nyt on niin selvä asia ja niin hyvä asia…
Joutsia tuijotti kauppiaaseen ikään kuin kärsien. Hänen kasvonsa kävivät sinertäviksi, aivan kuin hän olisi ollut kipeä. Tosin hän hymyili mutta väkinäisesti, niin ettei voinut tietää, oliko hän heti purskahtamaisillaan itkuun. Äkkiä leimahti hänen silmissään niin oudosti, että kauppiaan täytyi keskeyttää lauseensa.
— Voi olla, sanoi isäntä. — Minä en voi estää teitä tekemästä mitä tahdotte, mutta minä en puutu mihinkään.
Sanat tulivat kuin seinäksi vastaan. Ja niine hyvineen kauppiaan täytyi lähteä. Häntä sapetti, häntä suututti niin, että sydämeen koski, mutta minkäpä hän mahtoi. Oli jo kiirekin. Hänen täytyi saavuttaa kuormat, ennen kuin ne ehtivät kaupunkiin. Sillä Edvartti oli kaupungissa ja hän saattoi minä hetkenä hyvänsä myydä tavarat ja juoda rahat kurkkuunsa.
Kun kauppias astui eteiseen, lehahti häntä vastaan herneruoan haju. Joutsian rengit, viisi tukevaa miestä, tulivat ylös portaita ja kulkivat tömisten keittiöön. Sieltä näkyi pitkä ruokapöytä, reikäleipäkasat kummassakin päässä, keskellä höyryävät vadit.
Pieni poika kimpuroi ylös penkille ja huusi isää syömään.