— Toi kyllä, vastasi isäntä koettaen tehdä ääntään vaatimattomaksi.
Hän oli ylpeä Antista: paljaita kymmeniä ja yhdeksiä oli pojan todistuksessa.
— Hyviä todistuksia se aina toi se meidänkin Pranse. Eikös sitä… sitä koululaista saisi nähdä?
Isäntä nousi tuolilta ovensuusta, jossa hänen vieraiden aikana oli tapana istua, astui tupakkapöydän luo, joka oli toisessa päässä huonetta ja laski sikaarinpätkän kädestään. Hänen kasvoillaan oli kaiken aikaa isänilon ja ylpeydensekainen hymy.
— Antti, virkkoi hän ja raotti ovea pihanpuoleiseen peräkamariin, — tule tervehtimään kauppiasta.
Tuoli jyrähti, kun poika noustessaan siirsi sitä. Hän oli pitkä, laiha poika, tummat hiukset pörrössä, ikään kuin sormia juuri olisi vedetty niiden läpi. Kotikutoiset vaatteet olivat käyneet pieniksi, housut olivat lyhyet, hihat eivät ulottuneet ranteisiinkaan. Nenäkakkulat tekivät pojan hiukan oppineen ja hajamielisen näköiseksi. Sitä paitsi hän oli aika lailla hämillään, kuten likinäköinen ihminen tavallisesti on, jos hänet äkkiarvaamatta yllätetään.
— Terveisiä Hämeenlinnasta, sanoi Antti ja punastui.
— No… jopa sitä on aika lailla kasvettu! sanoi kauppias, joka ei oikein tietänyt, sanoisiko Antiksi, kuten ennen, vai kutsuisiko jo herraksi. — Ja aina vain ollaan lukuhommissa. Koskas sitä sitten tullaan ylioppilaaksi?
— Ensi keväänä olisi tarkoitus.
— Vai jo ensi keväänä! Kun minusta tuntui siltä, että sinne oli vielä kokonainen vuosi. Niin, niin, kyllä ne ajat kuluvat!