Eerikki Aaprahaminpoika luimisteli Hallpumiin pahasti. Mutta ei kauppias vähääkään hätkähtänyt. Katseella, jolla rehellinen ihminen vastaa, kun häntä syytetään varkaudesta, sanoi hän:
— Vai pitäisi kellon sellaisella hoidolla käydä: pudotaan järveen kello taskussa, vedetään vieteri rikki ja korjaillaan sen sisukuntaa puukolla — vai pitäisi kellon sittenkin käydä?
Akseli, joka seisoi pihamaalla, jo aika lailla hutikassa, kuuli nimeään mainittavan ja huusi:
— Se saa puoli ruplaa rahaa, joka osaa sanoa minkälainen perkele on.
Kuka tietää?
— Pidätkö suusi kiinni! huusi vanha Joutsia.
Akseli nauraa rehahti.
— Eikös kukaan tiedä? Punainen, punainenhan perkele on! Se on siellä helvetissä tullut punaiseksi, kun siellä aina palaa tuli…
Ja taas hän nauroi. Hän tahtoi suututtaa isänsä, kun isä hänen perintötilalleen otti vieraan isännän. Isä ei kärsinyt mainittavan punaista perkelettä siksi, että hänen oli tapana humalapäissä nähdä perkeleitä ja ne olivat aina Hallpumin näköisiä, punatukkaisia kuten kauppias.
Tiesiväthän naapuritkin, mitä Akseli tarkoitti. Simola nauroikin haljetakseen. Hän oli hänkin joskus sattunut näkemään perkeleen ja Hallpumin näköinen se oli hänenkin perkeleensä. Muista tällainen leikkipuhe saattoi olla hauskaa, mutta ei niistä joita se koski. Vanha Joutsia yritti jo käydä poikansa niskaan, mutta Lumian rusthollari ennätti väliin ja sai houkutelluksi äijän pois. Hallpumi oli toinen, jota Joutsian pojan puhe harmitti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään, hänellä ei ollut muuta neuvoa.
Saarlan nuoret kävelivät puistossa ja ihailivat illan kauneutta.
Mehiläiset ja turilaat surisivat lennähtäen kukasta kukkaan.