Magnus-herra puhui vähän ja seurasi etäältä ja ujosti Lilly-neitiä. Ennen pitkää joutui hän puheisiin Rason isännän kanssa. Heillä olikin yhteisiä harrastuksia, sillä Maunu-herra ei aikonut sotaherraksi eikä muuksi virkamieheksi, vaan maanviljelijäksi. Maunu-herra oli kohtelias ja ystävällinen mies, ihan toisenlainen kuin vanhempi veli. Gustaf-herra oli kokonaan äitinsä poika. Maunu-herra oli paremmin taas kuin talonpoikanen. Lilly-neiti otti käteensä harakankukan ja rupesi nyppimään sen valkeita, kaitaisia terälehtiä. Innoissaan ei hän kävellyt suoraan pitkin tietä, vaan hoiperteli puolelle ja toiselle ja pysähtyi vihdoin suuren ruusupensaan eteen. Siinä hän hymyillen seisoi laskevan auringon hohteessa, mustat, pitkät silmäripset poskilla.
— Mitä sinä kysyit? sanoi Gustaf Ståhle ja katseli häneen rakastuneesti.
— En minä sitä voi sanoa, vastasi Lilly veitikkamaisesti. — Sittenhän se ei kävisi toteen.
— Enkö koskaan saa sitä tietää?
— E… e… ehkä… joskus.
Lilly painoi alas päänsä ja punastui.
— Oi, minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, kun saisin sen tietää, kuiskasi Gustaf.
Greta ja pastori Sand tulivat perässä. Pastori kyseli aivan turhanpäiväisiä asioita, mutta katseli niin oudosti, että Gretan yhtä mittaa täytyi punastua ja kääntää pois kasvonsa. Se oli kerrassaan kummallista, miksi hän sillä tavalla katseli.
— Kuinka teidän äitinne voi? kysäisi pastori äkkiä.
— Kyllä hän hyvin voi.