Pastori oli peittänyt neidit vaunuihin ja jäi hetkeksi katsomaan mustaa kuomia, joka tomupilven sisässä etenemistään eteni. Hänestä tuntui tyhjältä ja surulliselta. Greta oli kuitenkin kuin kappale äidistään. Hänen läheisyytensä oli vaikuttanut niin viileästi ja puhdistavasti. Pois meni sekin ilo! Taas jäit yksin, Jakob Sand. Taas olet maata, lokaista, likaista maata!
Mutta kaipauksen rinnalla oli toinen tunne: vapautuksen ja helpotuksen tunne. Oli riisunut juhlamielen ja sai taas virua arkipäivän väljillä pahnoilla.
Joutsian Akseli oli jo aika lailla humalassa. Hän oli tanssinut, hoilannut ja melunnut niin, että hiki virtoina valui alas selkää.
— Kuules sinä, Juha Raso, virkkoi hän sulhaselle, joka oli tullut kuistille vilvoittelemaan, — senkin… senkin räkänokka…!
Myöhemmin tuli hän pastorin kimppuun.
— Mikset sinä, Santin Jaakko, ole ottanut Helenaa? Nyt otan minä hänet. Jumal'avita otankin! Kukaan ei saa sanoa minua vastaan. Sillä minä olenkin sellainen poika, että väännän niskat nurin…
Pastori otti Akselia kaulasta ja yritti taluttaa häntä syrjemmälle.
— Sooh, poikaseni, mennään pois luhtiin nukkumaan!
— Kuka minuun koskee! kiljaisi Akseli. — Et sinä, pappi, ole ensinkään parempi minua! Vai jokos sinä olet unohtanut senkin reisun, kun viime syksynä oltiin Hallpumskan maistiaisissa…
Akseli huusi niin, että kaikui pitkin pihoja. Hän ärtyi niin, että rupesi tapailemaan puukkoaan. Ei pastori kuitenkaan pelännyt. Hän oli väkevä ja suuri mies, hän nauroi vain. Joutsian vanha emäntä, kalpea, harmaatukkainen nainen, siihen vihdoin tuli, viittasi pastorille, että hän tulisi syrjään ja rupesi juopunutta tyynnyttämään. Ihmettä, että Akseli siitä talttui! Mutta vanha Johanna oli hyvä ja hurskas ihminen, hän osasi puhua pojalleen kuin kipeälle lapselle. Luhtiin Johanna hänet kuljetti. Mutta siellä oli muitakin, eikä aikaakaan, ennen kuin sieltä rupesi kuulumaan aika remuaminen ja melu.