Jakob Sand oli juonut hänkin. Ei hän ollut humalassa sillä lailla että olisi kaatunut, mutta hänen verensä olivat liikkeessä ja silmät kipunoivat.
Missä on Helena, missä on Helena? Sinulla on kuumat huulet, Helena. Minä tahdon ne huulet suutani vasten! Sinun ruumiisi on taipuisa ja sinun rintasi huohottava ja täyteläinen — minun täytyy, minun täytyy saada sinua pusertaa itseäni vasten! Etkö sinä ymmärrä sitä? Missä olet, Helena?
Pirtissä hän oli tanssimassa. Hän tanssi kuin viimeistä päivää: kun toinen jätti, niin toinen otti. Turhaan tuli Marjaana käskemään pois ja nyt istuivat Juha ja Annastiina aivan kuin häntä vartioimassa. Mitähän he oikeastaan luulivat hänen aikovan tehdä, kun siinä istuivat? Niiden raukkojen oli uni. Juha ei osannut tanssia ensinkään ja huonoa oli Annastiinankin tanssiminen. Morsian haukotteli nääntyäkseen ja sulhanen imi vimmatusti piippuaan, aivan kuin hän siitä olisi löytänyt ainoan pelastuksensa. Helena oli kuin uitettu. Joka jäsen oli niin norja, että olisi luullut voivansa varistaa sen pois luotaan. Hän olisi saattanut heitellä kuperkeikkaa ja kieritellä maassa kuin kissanpoikanen. Siltä tuntui. Mutta samalla oli ruumiissa outo herpaantuminen ja huulilla läikkyi ainainen hymy, vaikka sydämessä poltti epätoivo.
Pastori yritti mennä tupaan, mutta kuistilla oli Lumian emäntä häntä vastassa. Tuo nainen oli ennenkin asettunut hänen tielleen. Ja nyt loi se häneen katseen, jota ei saattanut jättää rankaisematta. Pastoria suututti niin, ettei hän keksinyt mitä sanoa. Marjaana oli juuri niitä itsetietoisia, tekopyhiä malli-ihmisiä, joita pastori ei kärsinyt. Miten inhottavan varmana hän nytkin avasi suunsa ja lausui: — Pian täällä Rasossa taas vietetään häitä, Helenan häitä.
Ja sen sanoessaan katseli hän tarkasti, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät pastoriin.
— Vai niin, sanoi Jaakko Sand ja sylkäisi. — Sehän on hauska kuulla.
Suuttumus nousi punana Marjaanan poskille.
— No niin se minustakin on, sanoi hän, — jo tyttö tässä tarpeeksi on kitunut.
Pastori tunsi, että hän hirveästi vihasi tätä Lumian emäntää. Hän olisi miltei ollut valmis sen kuristamaan.
— Mistäs kaukaa sulhanen onkaan? sanoi hän ja hänen äänensä oli vihlovan ilkeä.
— Kyllä kai kohta kuuluu, sanoi Marjaana ja hypisteli paksuja kultasormuksiaan. Hän ei käyttänyt niitä kotioloissa ja ne tuntuivat ahtailta.