— Jopa lakkaavat! sanoi hän sitten. — Emäntä lähtee pois makuulle.
Kylmähän tässä tulee.
Mutta ei emäntä kuunnellut, mitä hän sanoi. Eikä hän tuntenut kylmää.
Polttava oli hänen sisässään tuska ja hätä.
— Eihän tätä iät kaiket voi kestää, puheli hän hiljaa itkunsa seasta. — Täytyyhän tästä tulla jonkinlainen loppu! Kyllä kai se vielä niin käy, että kauppias vie koko Joutsian… Kuinka sen ajatuksen pitääkin olla niin kova… Ja minä, onneton, joka sitä kestikievarin pitoa aina ruinasin! Olisinpa antanut kestikievarin pidon olla meillä. Nyt Jumala minua oikein rankaisee…
— Mikä… mikä… virkkoi Manu ja hellitti piippua hampaistaan, — mikäs tuolla itkee?… No hyvät ihmiset, Annastiinahan se on! Kukas nyt keskellä yötä tulee pihalle! Lähde pois sänkyyn!
Se oli talon nuorempi tytär, Annastiina, joka siellä nyyhki. Hän oli herännyt ja huomannut, ettei äiti ollutkaan sängyssään. Silloin hän oli riipaissut vähän vaatetta ylleen ja lähtenyt häntä etsimään.
— Mutta me emme anna Joutsiaa Hallpumille! huusi hän. — Emme, vaikka mikä olisi! Minä lakkaan syömästä voita ja juomasta kahvia! Mutta me emme anna Joutsiaa!
Hän itki tukahtuakseen, vaikka oli täysikasvuinen ihminen.
— Älä itke, lapseni, lohdutteli emäntä. — Annamme, jos se on Jumalan tahto.
Manu yltyi torumaan heitä molempia.
— Ei sitä nyt anneta sinne eikä tänne. Mitäs se nyt sitten porusta paranee. Mutta ne on aina itkut ensimmäisinä vaimoväellä. Onhan talossa kaksi reimaa tytärtä. Ei niillä ole aikaa itkuun. Menkööt miehille, tuokoot taloon oikeat miehet! Sitten nähdään, eivätkö asiat ala selvitä.