Oli emäntä sitä joskus ajatellut, mutta kukapahan kelpo mies uskaltaisi tulla taloon. Kustaava, joka vanhempana ensin olisi ollut naitava, oli kiukkuinen tyttö, niinkuin kylälläkin hyvin tiedettiin.
Monena yönä oli emäntä näin Manun kanssa seisonut pihamaalla ja kuunnellut elämää Hallpumin krouvista. Kevensi se aina jonkin verran sydäntä, kun sai puhua Manulle.
Mutta isännän onnistui myydä kappale metsää ja niillä rahoilla taas mennä kitkutettiin eteenpäin jonkin aikaa. Kauppias se kuitenkin niistäkin rahoista tuli saamaan suurimman osan. Kyllä se sisua nostatti, kun sitä ajatteli, että parhaimmat palat aina lensivät hänen suuhunsa… Ja hän vain levitteli itseään ja rakensi. Mitä hän kaiken maailman rakennuksilla tekikään? Tantereet vain jyskyivät, kun hän hirsiä kaatoi. Niin, tosiaankin, tavaramakasiiniahan hän nyt tarvitsi! Hän oli nimittäin jo ruvennut pitämään muutakin kauppaa. Johan häneltä sai kahvia, sokeria, saippuaa, kangasta — mitä vain tarvitsi. Ja kauppias osasi taas tässäkin olla niin vietävän viekas: hän ei maksanut mitään veroa kauppaoikeuksistaan, myi vain tavaraa, mutta ei pitänyt puotia kuten muut kauppiaat. Kun kaupungin kauppiaat kauan aikaa olivat tätä asiaa epäilleet, rupesivat he lopulta tutkimaan Hallpumin metkuja. Mutta Hallpumillakin oli ystäviä ja hän sai eräänä iltana tiedon, että aiotaan tulla Tulettäneen tarkastukselle. Silloin hän kiireen kautta valmisti Joutsian isännälle ja pojalle kestit, juotti mitä parasta oli kotona ja taivutti heidät ystävikseen. Ja yöllä kannettiin kaikki kahvit, sokerit, ja saippuat Joutsian aittaan pakoon tarkastusherroja. Eivät löytäneet mitään!
Kaikista Hallpumin ponnistuksista huolimatta rupesi Eerikki Aaprahaminpojan mielessä kirvelemään katkeruus, kun hän ajatteli kauppamiehen erinomaista menestymistä. Olisi kauppias saanut edes hänelle sanoa, mistä aikoi ottaa hirsiä, kun rupesi niitä suuria rakennuksiaan rakentamaan. Mutta ei mitään puhunut, miehet vain lähetti metsään. Vihdoin Eerikki Aaprahaminpoika siitä ärähtikin, mutta silloin selitti kauppias levollisesti, ettei kontrahdissa ole mitään sellaisia määräyksiä. Kontrahdissa on niin ja niin. Isäntä kun ei osaa ruotsia, ei ollut tullut sitä merkinneeksi. Mutta kyllä se niin on!
— Pahuksen kontrahti! pääsi Eerikki Aaprahaminpojalta.
Ja hän riensi kotiin, kaivoi piirongistaan esiin kontrahdin ja rupesi sitä tarkastamaan. Hän olisi voinut yrittää lukea kirjoituksia kuusta tai sananjalkojen läpileikatuista varsista — yhtä paljon hän oli ymmärtänyt niistä! Sillä hän ei saanut selvää mistään. Hänpä keksi keinon! Lähti Nylanderin luo ja käännätytti paperin suomeksi.
Aih! ne ovat panneet sinne sellaisia asioita, ettei hän ole kuullut puhuttavankaan sellaisista. Ne ovat pettäneet hänet, ne koirat! Mutta tästä nousee vielä sellainen juttu, että, että… Jaa, jaa helvetin papit ja vallesmannit, kyllä hän käräjillä näyttää.
— Taisitte sinä iltana olla vähän noin niinkuin iloisella päällä… No, no, no, ei isäntä suutu. Helpostihan se sellainen tapahtuu. Mutta tässä se kaikki nyt seisoo ja kontrahti on laissa vahvistettu. Kestää se nyt neljäkymmentä vuotta… taikka johan siitä on kulunut muutama vuosi.
Henkikirjuri naurahti, kun ajatteli niitä vuosia, jotka olivat jäljellä, ja niitä, jotka olivat kuluneet.
— Ne ovat minut pettäneet, koirat! huusi Joutsia ja oli niin raivoissaan, ettei Nylander tahtonut saada häntä ottamaan ryyppyäkään. Rauhoittuihan hän toki vähitellen ja kävi lopulta niin pehmeäksi, että itki.