Jo tuli joutsialaisten ja tulettäneläisten väli kireäksi. Vanhempi Joutsian tyttäristä, Kustaava, asettui pihamaalle, sille kohdalle, josta saattoi nähdä maantien ja Tulettänen rakennukset, ja Hallpumska seisoi portaillaan. Ja siinä sitten sinkoilivat sanat kuten salamat kahden ukkospilven välillä. Suurisuinen osasi olla Kustaava ja Hallpumska vouskutti kuin vihainen koira. Eerikki Aaprahaminpoikakin keksi mainion keinon kauppiaan kiusaksi: hän lähetti omat miehensä samaan metsään, jossa kauppias hakkautti hirsiä. Joutsian miehet kulkivat edellä ja hakkasivat poikki parhaat puut, juuri ne, joita kauppiaan teki mieli. Se se oli kilpajuoksua! Oikein talkoolla kaadettiin korpia, ja niin suuri oli Eerikki Aaprahaminpojan riemu siitä, että hän sai tehdä kauppiaalle kiusaa, ettei hän huomannut sääliä metsäänsä.
Isäntä oli niin katkeroitunut Hallpumille, ettei hän liioin, eikä Akselikaan, moneen aikaan käynyt Tulettänessä. Mutta koko sen ajan olivat he molemmat niin kiukkuisia ja ynseitä kotiväelle, että oikein tuntui helpotukselta, kun taas tuli sovinto. Hallpumi, joka yleensä — omaksi edukseen — halusi elää sovussa ihmisten kanssa, osasi nimittäin lopultakin saada aikaan sovinnon.
Ei kuitenkaan kulunut pitkääkään aikaa, kun Hallpumin ja isännän välillä rämähti valloilleen oikein suuri riita.
Hallpumi tuli Joutsiaan liukkaana ja ystävällisenä, puhui sateesta ja tuulesta ja ilmoitti vihdoin viimein, että muuri hollituvassa savuaa niin, ettei sitä ensinkään uskalla lämmittää.
— Se on korjattava, sanoi isäntä ja tarjosi ryypyn. — Limperi sen pian tekee.
Hallpumi vongerteli kuin käärme ja sai taas pudotetuksi suustaan, ettei se korjaamisesta taida parantua. Siihen pitäisi laittaa uusi muuri.
— Tekee se Limperi senkin. Osaava se on mies ja tekevä kaikin puolin.
— Niin… niin taitaa olla.
— Onhan se ollut teillä töissä, tottahan te sen tunnette, sanoi
Joutsia taasen.
— On, on kyllä.