— Otetaan vielä yksi ryyppy, sanoi vanha Joutsia, — ja mennään sitten. Älä sinä jätäkään minua!
Juha jäi, vaikka koko komento kiusasi häntä.
— Täältä loppuu lökä! huusi Simola ja kalisti pulloa pöytään. —
Tuokaa, Hallpumska, lisää lökää…
Hallpumska tuli sisään, kapalolapsi sylissä, ja laski pöydälle pullon, jonka suulla ei ollut korkkia ja jonka ulkopuoli oli ihan märkä. Hänen silmänsä soluivat lattiaan, joka oli paksunaan sylkeä, tupakantuhkaa ja muuta likaa. Vanha Joutsia venytti, hänet nähdessään, alahuulensa hyvin pitkälle, muljotti silmillään ja nyrpisteli nenäänsä. Hänen sisunsa vaati hirmuisella voimalla häntä haukkumaan Hallpumskaa. Sun saakelin kilipukki sentään! Mutta Hallpumska livahti ulos ovesta, ikään kuin hän olisi arvannut vaaran olevan tarjolla.
Olihan Juha oikeastaan nähnyt paljonkin juominkeja. Isä oli yhtenään viettänyt niitä, mutta ei hän niistä paljoa muistanut, hän oli silloin ollut lapsi. Ei velikään, Rason isäntä, sylkenyt lasiin, kuten sanotaan, mutta ei Juha vielä koskaan ollut nähnyt ikämiesten tällaisella heinäpoudalla… Veri nousi hänen kasvoillensa ja hänen tuli hiki paljaasta tuskasta.
— Kuinkas kauan te jo olette olleet täällä? kysyi vanha Joutsia.
— Häistä suoraan tultiin. Nämä ovat vielä niitä samoja häitä.
Juha oli heidän puheestaan ymmärtävinään, että Rasossa olisi juotu häitä liian lyhyeltä. Ehkä tarkoitus myöskin oli moittia joutsialaisia siitä, etteivät he olleet pitäneet tuliaiskemuja.
— Tuossahan me maata pötkötimme yön.
— Ei siinä olisi ollut mitään hätää, jollei olisi ollut niin riivatusti luteita ja kirppuja…