Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain veti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli liikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti häntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten kellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.
Annastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia. Hallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin. Hän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut vaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään vastaan ja rupesi heti puhumaan:
— Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän talon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai Hallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä kysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä minä tätä heitä… Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?
Hän katseli Juhaan pitkästi ja melkein kuin itkuun tyrskähtämäisillään.
— Niin, sanoi Juha hämillään, — kyllähän minä sitä vähän ajattelin, kun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon…
Annastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha koskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.
— Älä nyt, sanoi hän. — En minäkään enää ajattele sitä. Velikin sanoi, että on paras maksaa Akselille ja…
— Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. — Mutta en minä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on sentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso joutuisi vieraille?
— Enhän minä sitä tahtoisi. Eikä päästetä Joutsiaakaan.
Annastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi hän Juhaan katseensa ja sanoi: