Koivikko muistui samassa Juhan mieleen. Nyt siitä pitäisi puhua! Mutta eihän hän varmaan tiedä, onko kauppias aikonutkaan sitä hakkauttaa. Hän voi kovasti suuttua, jos häntä epäillään syyttömästi. Paras olisi kai vielä tiedustella, että tietäisi varmasti.
— Saisinkos minäkin sitä karttuunia, pyysi Juha ja hymyili ikään kuin anteeksi pyytäen ajatuksiaan.
— Paikalla! pani kauppias liukkaasti. — Se onkin niin koreata. Ja vahvaa kuin nahkaa. Paljonkos otetaan?
— No, yhdeksi röijyksi…
— Jaa emännällekös tämä tulee? Aijai, kyllä sille nyt tulee hyvä mieli… Isäntä tekee hyvin ja käy katsomassa useammin. Toisina päivinä on rauhallisempaakin…
Ja Hallpumi saattoi Juhan portaille, kumarteli siinä ja hymyili, jotta suu venyi korviin asti.
Rommikahvit olivat saattaneet nuoren isännän hyvälle tuulelle, ja hän tuli kotiin karttuunipala kädessä, iloisena kuin saaliintuoja sodasta.
Kun vähän aikaa oli kulunut, huomasi hän kyllä, että hän aivan hyvin olisi voinut ottaa sen halkoasian puheeksi. Saamattomuutta se taas oli ollut. Mutta kuinka se kauppias osasikin olla niin ihmeellisesti, ettei sille saanut puhutuksi…
Juha pelkäsi, että vanha isäntä rupeaisi tiedustelemaan koivikkoasiaa, mutta hän oli hänkin sill'aikaa sattunut vähän juomaan vieraan kanssa, joka oli käynyt talossa eikä enää muistanut koko asiaa.
Eräänä päivänä, juuri kun Juha kesken kiireitä töitään korjasi kaivonkantta pihassa — olihan se korjattava, kun sinne oli pudonnut sika, iso emäsika! — pujahti siihen nuori nainen kysymään isäntää.