— Eikös isäntä ota mitään tuliaisia emännälle? sanoi hän samassa toiselle miehelle. — Minulla olisi tässä niin kaunista karttuunia, vasta Pietarista saatua.
Juha hörppäsi rommikahvia ja mietti itsekseen, että onpa se todella kaunista karttuunia — mitäs jos ottaisi Annastiinalle röijyksi? Mutta ei hän tahtonut päästä kauppiaan kanssa puheisiin edes senkään vertaa, että olisi pyytänyt karttuunia. Kauppias liikkui kuin sukkula. Asiat koivikosta ja koko tästä alituisesta rakentamisesta — ne oli varmaan jätettävä toiseen kertaan. Ehkäpä kauppiaalla sunnuntaisin oli aikaa enemmän.
Mutta äkkiä lähti siitä pois miehiä ja ennen kuin Juha tiesikään, ilmestyi kauppias hänen eteensä ja rupesi itse puhumaan juuri niistä asioista, joihin ei Juha ollut saanut kajotuksi.
— Mitäs isäntä pitää meidän uudesta puotirakennuksesta? kysäsi hän, mutta ei odottanut vastausta, vaan lisäsi samassa: — Se kävi jo niin tarpeelliseksi, kun olivat hiiret syömäisillään tavarat käsistä. Mistä niitä lienee sinne vinnille niin tullutkin! Nyt se vielä pitää panna punamaaliin, niin tulee mukavamman näköiseksi talonväenkin silmissä. Oikein minä tässä isäntääkin olen ajatellut, siellä Rasossa, kun on kaikki niin kaunista ja rakennettua ja täällä Joutsiassa kaikki taas on ikään kuin rappiolla — niin, oikein minä isännänkin tähden ajattelin: pitääpä toimittaa se uusi rakennus punamaaliin.
Juha kävi sekä hyvilleen että hämilleen. Hänestä alkoi jo tuntua siltä kuin hän olisi ajatellut pahaa viattomasta ihmisestä. Eikä hän osannut hänen puheeseensa muuta vastata kuin että kyllähän se on kaunista, jos rakennuksen maalaa.
Samassa tuli huone taas täyteen miehiä, kauppias riensi mittaamaan heille tavaroita ja Juha jäi yksikseen. Akat kantoivat esiin voipyttyjään ja Hallpumska tuli niitä tarkastamaan. Hän otti voita pitkän kyntensä kärjelle, maistaa maiskuttteli, että kuului, ja rupesi moittimaan ja tinkimään.
— Kertovat, kääntyi yksi miehistä Juhan puoleen, — että teidän Akseli Hämeenlinnan markkinoilla oli vaihtanut oriinsa niin komeaan hevoseen, että piti maksaa sata hopearuplaa väliä. Mahtaakos se olla totta?
— En minä vain tiedä, vastasi Juha. — Niinhän sitä kerrotaan.
— Kyllä maar se entinenkin ori olisi kelvannut! Oli sillä lihaa selässä ja kaula kenossa kuin herrojen hevosilla.
— Eihän isäntä edes maistakaan, sanoi kauppias ja kaasi viinaa Juhan kuppiin. — Hyvää ainetta tämän pitäisi olla.