Juha ei puhu mitään — sillä mitäpä hän oikeastaan voisi sanoa!
Eräänä päivänä tuli vanhus suurella uholla vävypoikansa luo.
— Kuule, nyt se varmaan aikoo hakkauttaa sen koivikon siitä… siitä… tiedätkös? Jonka minä sinulle näytin ja jota minä olen säästänyt omiin tarpeisiin… Se niin tänään kierteli sitä koivikkoa…
Kun vanhus aikansa oli älmentänyt, lupasi Juha lähteä Tulettäneen puhumaan kauppiaan kanssa.
Hänen olisi oikeastaan aikoja sitten pitänyt käydä Hallpumin puheilla, hän oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta mitenkä lieneekin koko meno ollut niin vastenmielistä.
No niin, koska kumminkin oli mentävä, niin saattoihan mennä yhtä päätä.
Juha muutti tuon tien toisen takin ylleen ja läksi Hallpumin puolelle.
Siellä vallitsi kiire ja juokseminen, sillä sattui olemaan lauantai. Mitattiin viinaa, kahvia, sokeria, saippuaa. Ostajat maksoivat rahassa, villoissa, sianharjaksissa tai jauhoissa. Kaikki tavarat kelpasivat Hallpumille. Rinkeliä ja orehkia annettiin kaupanpäällisiksi, kotiin vietäviksi. Suunavaukset otettiin jo ennen kaupantekoa krouvikamarissa.
— No, kerrankin näkee isännän! huudahti kauppia iloisesti, kun Juha astui sisään. — Istumaan, istumaan! Toimitapas, Saara, rommikahvit!
Siinä oli muitakin isäntämiehiä pöydän ympärillä. Puhuttiin hevosten hinnoista. Juha ei pitkiin aikoihin päässyt ääneen, he puhuivat niin yhtä mittaa.
— Isäntä istuu vain rauhassa, liukasteli kauppias eräälle miehelle. —
Kyllä minä toimitan tavarat rattaille.