Vanha Joutsia marisee alituisesti. Se koskee aina sitä yhtä ja samaa.
— Sinä olet liian pehmeä, sanoo hän vävylleen. — Etkös sinä nyt ensinkään osaa räiskiä? Näytä nyt kerrankin miehille, että olet isäntä!
Kas, Eerikki Aaprahaminpoika on tottunut räiskeellä ja melulla ajamaan asioita, ja hänestä tuntuu siltä kuin ei mikään asia menisi eteenpäin, jollei kuulu pauhua perässä. Juha taas on tottunut siihen, että elämä kulkee tyynesti ja tasaisesti, yksi päivä samalla lailla kuin toinenkin.
Hallpumista riittää vanhalla Joutsialla alituista nalkuttamista. Jos hän kauppiaan päässä näkee uuden lakin, niin hän raivostuu. Siinä, juuri silmien alla, se rikastuu rikastumistaan, se kettu, se punainen perkele, jolla on kissakin punainen… Eikös olekin hullua, että sillä pitää kissakin olla punainen! Ja tälle sukkelalle asialle täytyy vanhuksen nauraa katketakseen. Mutta samassa hän muistaa, ettei kauppiaalla, kun hän Joutsiaan tuli, ollut muuta kuin parin villanaulan hinta ja viinapullo. Jumal'avita, ei ollutkaan! — ja silloin hänen sisunsa paisuu.
— Etkös sinä vätys, osaa ensinkään suuttua? ärjäisee hän Juhalle. — Etkös sinä näe, kuinka meillä kaikki lahoaa?… Tällaista nuttua minä käytän, kun ei ole varaa uuteen!
Hetkiseksi leimahtaa puna nuoren isännän kasvoille, mutta hän ei hyvään aikaan puhu mitään, imee vain piippuaan. Hänen kielellään kyllä kieppuu: minunko syyni se on? Mutta ei hän sentään viitsi vanhalle miehelle.
— Minkä sille nyt voi, sanoo hän vihdoin tyynesti.
— Vai ei sinulla ole muuta sanomista? panee vanhus ja hänen silmänsä pullistuvat.
— Mitäs se sitten puhumisesta paranee? Eihän kontrahtia saa tekemättömäksi.
— Kontrahtia! Petosta se on koko kontrahti! Sen saa koko paperin laissa rikki. Minä olen vanha mies enkä enää jaksa riidellä, mutta sinä olet nuori.