Jonkin ajan perästä kuului Keihäsjärvellä huhu, että hän oli vaihtanut hevosensa markkinoilla ja että hän eräissä häissä oli rikkonut ikkunaruutuja. Heitä oli ollut suuri liuta poikia yhdessä ja he olivat pahanpäiväisesti pelottaneet koko hääkansan.
— Saatte nähdä, sanoi vanha Joutsia, — että se vielä tuodaan kruunun kyydillä kotiin. Juo kaikki rahansa, se penikka, ja on sitten taas tässä vastuksena.
Vanha emäntä istui kädet ristissä ja huojutteli ruumistaan, ikään kuin olisi rukoillut. Ja ainahan hän rukoili, kovia kokenut vanha vaimo, jonka ainoa turva oli Jumalassa.
Annastiina oli niin tuskastunut Akseliin, ettei hän mitään toivonut niin hartaasti kuin että poika pysyisi poissa, missä hyvänsä, kunhan ei vain tulisi Joutsiaan riitelemään. Huolia ja vastuksia oli kyllä muutenkin.
Talonväet olivat niihin sentään tottuneempia — enimmän ne kiusasivat
Juhaa.
Istut parhaassa rauhassasi: tulee mies vaatimaan, että hänelle maksettaisiin palkka ojankaivuusta.
— Koskas sitten oja on kaivettu? kysyy nuori isäntä, joka ei tiedä tästä asiasta mitään.
Silloin vieras mies mättämään suut silmät täyteen, että tämä on sellainen talo, ettei tästä koskaan saa saataviaan. Tässä on niin viraton isäntä, että hänenkin on täytynyt vuoden ajan odottaa. Juhaa hävettää suuresti tuo tuollainen älmentäminen. Hän tietää, että Hallpumin puolella kuunnellaan korvat hörössä, Saarasta alkaen hyppää joka akka raitille. Ja maantienkulkijat pysäyttävät hevosensa ja jäävät suu auki ahmimaan… Ja sitten lentää huhu lentämällä maailmalle, että Joutsiassa tapellaan… Juha päättää jo ottaa omista rahoistaan ja työntää miehen kouraan, jotta saisi hänet tuosta pihasta haukkumasta. Mutta samassa raottaa vanha Joutsia oveaan ja tupsahtaa kuin tuulispää pihaan. Eivätkä akatkaan voisi riidellä sen rumemmin…! Äijät syytävät toistensa silmille sellaista sotkua, että Juhan tekisi mieli lymytä maailman ääriin. Mutta miehet eivät päästä irti! Kumpikin repii puolelleen.
Ei sitäkään ole hauskaa katsella, kuinka Simolan emäntä aina taivaltaa Tulettäneen hakemaan miestään kotiin. Hän on sentään oikeasta kodista, ja noin hänen nyt täytyy häpeillen hiipiä, huivi silmillä. Hän kiertelee, raukka, nurkkien takaa ja säpsähtää kuin varas joka risahdusta. Kuinka hän onkin käynyt huonoksi! Kohta ei hänellä enää ole yhtään eheää vaatetta yllään… Ja tyhjin toimin hän aina saa Tulettänestä kääntyä. Sinne jää Santtu vain… Vaimo itkee, vetää silmilleen huivin ja käy kiivaasti, ikään kuin pakenisi…
Juha huokaa häntä silmillään seuratessaan, ja hänen rintansa päällä on kuin vuori. Tätä hänen pitää katsella, aina, aina vain, kymmeniä vuosia!