Keskellä pimeää yötä rapisteltiin kamarin ikkunaa, jonka takana isäntä ja emäntä nukkuivat.
— Tulkaa apuun, isäntä, hurrit tappavat! huusi piika.
Juha koppasi unen horroksessa ylleen hiukan vaatetta ja töytäsi ulos. Annastiina karkasi hänen perässään ja he tulivat pihaan, joka oli pilkkosen pimeä. Haamuina saattoi siellä täällä aavistaa jonkin valkoisen kuorman. Kuului hiljainen rouskina, kun reisumiesten hevoset pureskelivat kaurojaan ja tiu'ut helähtelivät. Ylinnä kuului rähinä pirtistä, kuten kiehuvassa padassa rasva keikkuu ylinnä.
— Ne tappelevat, valitti tyttö, joka oli tullut rapistelemaan ikkunaa. — Kaatuivat meidän päällemme sänkyyn. Olimme vallan kuoliaaksi pelästymäisillämme. Voi, voi, kun eivät tappaisi toisiaan.
— Älä mene sinne, Juha, rukoili Annastiina. — Antaa niiden tapella keskenään. Hurrit ovat aina olleet niin hurjaa väkeä.
Äkkiä välähti pirtissä tuli. Pimeästä pihasta saattoi nähdä paksun, liikkuvan möhkäleen, joka kieritteli pitkin lattiaa.
— Jos polttavat pirtin! pääsi Juhalta ja samassa karkasi hän pirttirakennuksen kuistille ja repäisi auki oven.
Miehet kierittelivät lattialla kuin mitkäkin elävät möhkäleet ja eräitten kädessä välkkyi puukko. Rähinä kasvoi kasvamistaan. Peräpuolelta joku päästi pahan ulvahduksen: toverit olivat heittäneet yhden hurreista suureen kaukaloon, jossa oli taikinaa happanemassa. Samassa huomasivat puukkomiehet, että joku katseli ovella, ja silloin ei isännällä ollut muuta neuvoa kuin kiireen kautta paeta, sillä puukot kääntyivät häntä kohti.
— Kun olisi edes Manu täällä, vaikeroivat piiat.
Manu ei sinä yönä nukkunut pirtissä, sillä hän lämmitti riihtä. Mutta eikös kumma — ihan siinä hetkessä hän tuli pihaan kuin käskettynä ja ehdotti paikalla isännälle: