— Minä puhdistan pirtin.
— Älkää te, vanha mies, menkö sinne yksin, varoitti isäntä.
Mutta Manu vain hymähti ja meni. Eikä aikaakaan, kun siellä tuli pilkkosen pimeä ja rähinä loppui eikä kuulunut muuta kuin Manun ääni, onttona ja kumeana kuin haudasta. Sitten rupesi pirtistä lappamaan kiroavia, äreitä miehiä. Ja työ siinä oli, ennen kuin he rattailleen löysivät. Mutta yön selkään he läksivät ajamaan ja kujalta vain kuului melu ja rähinä. Poissa oli pirtistä jok'ikinen hurri.
Manu pyyhki käsiään, jotka olivat ihan noessa.
— En saanut riihessäkään nukutuksi, kun pitivät niin jumalatonta elämää, sanoi hän.
— Älä kysy, mitä hän heille teki, kuiskasi emäntä miehelleen. — Manu ei pidä siitä.
Eikä häneltä kukaan kysynyt, vaikka kaikki mielellään olisivat tahtoneet tietää, millä lailla hän sai pirtin puhtaaksi.
Aamulla tavattiin taikinakaukalo kumossa lattialla, vilja pitkin permantoa ja tahtaaseen tarttuneena hurrin toinen, karvainen kinnas.
Mutta tämä tapahtui kaikki vasta syksyllä, ja ennen sitä oli Juhalla ollut paljon muita suurempiakin huolia. Huolten syynä oli Helena, eikä vain Juhalla, vaan koko suvulla.
Eräänä iltana Helena tulla tupsahti Joutsiaan. Hän oli käynyt kiivaasti, hiukset olivat pörröisinä kiharoina ympäri pään, posket hehkuivat ja silmissä oli sama ilme kuin eläimen silmissä, jota ajetaan takaa.