Annastiina meni keittämään kahvia ja Juha ja Helena jäivät kahden kamariin.
— Minä olen niin onneton! pääsi Helenalta hiljaa.
— Mikäs nyt sitten on? kysyi Juha, vaikka hän kyllä tiesi, mitä Helena tarkoitti.
— Ne tahtovat väkisinkin naittaa minut sille leskimiehelle. Ei kukaan auta minua, ei kukaan ymmärrä. Ihan väkisin ajavat minut sen syliin.
Helena purskahti itkuun.
Juha istui sänkynsä laidalla, hiukset vielä märkinä saunan jäljeltä, ja poltti piippua. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja vaatteet lehahtivat saunalta.
— Haimala on kaikin puolin kelpo mies, koetti hän sanoa.
— Mutta onhan satoja kelpo miehiä — onko se nyt ihan sama, kenelle kelpo miehelle minut naitetaan? Otitko sinä Annastiinan vain siksi, että hän oli kelpo tyttö, ja olisiko ollut ihan sama, kuka kelpo tyttö olisi tullut vaimoksesi?
Sitä asiaa Juha ei todellakaan ollut ajatellut. Ei se tietenkään olisi ollut sama…
— Minä en mene Haimalaan! sanoi Helena. — Mieluummin menen vaikka järveen.