— Kuka nyt sellaisia puhuu! sanoi Juha moittivasti. — Sen papinko sinä vain tahtoisit?
Helena tuijotti seinään, ikään kuin hän siellä olisi nähnyt kirjoitettuna ratkaisun tulevaisuutensa arvoitukseen, ja vastasi vihdoin hiljaa:
— En tiedä.
Juhan kävi häntä kovin sääli. Hän oli taasen muutamina päivinä ehtinyt kulua kuin heikko, silkkinen vaate arkikäytössä.
— Mutta kuules, eihän se sinua kuitenkaan ota.
Helena hätkähti, vaikka hän oli kuullut samat sanat kymmeniä kertoja viime päivinä. Juhan kasvot olivat täynnä osanottoa ja lempeyttä.
— Tätä väliä on nyt kestänyt viisi, kuusi vuotta eikä se lopu, ennen kuin sinä menet naimisiin. Hän leikkii niinkuin kissa pikkulinnuilla…
— Mutta kuinkas minä voin mennä ihan vieraalle miehelle, jota en minä tunne enempää kuin noita, jotka kulkevat tuolla maantiellä? Se on sama kuin ottaisi jonkun noista ja päättäisi: mene tuolle. Voi hyvä Jumala, kun hän korjaisikin minut pois!
— Älä nyt… älä nyt… Tunnethan Haimalan Lumiankin puheista, että se on kelpo mies, ei juo eikä ole pahaluontoinen. Kyllä sinä pian häneen tutustut ja totut ja asetut. Ja kun se Haimala kuuluu olevan kaunis paikka. Järvi tulee vallan ikkunoiden alle…
— Mutta kun se mies on minulle niin yhdentekevä kuin tuo uuni! keskeytti Helena äkkiä veljensä ihan epätoivoissaan.