— Hyvä se on, vastasi Helena väsyneesti.
— Mikä? Mustako?
— Niin, musta.
Helena, joka ennen oli pannut kaikkea vastaan, myöntyi nyt kaikkeen, ja sisaret iloitsivat hänen taipuvaisuudestaan. Sellaiset pahat, heleät pilkut kyllä paloivat hänen poskillaan, mutta tottapahan kaikki vielä tasaantuisi. Helena osasi olla tyyni, jopa iloinenkin, sillä hän oli sen niin päättänyt, ettei häntä niissä häissä nähdä eikä kuulla. Puuhatkoot, laittakoot! — ei hän niihin häihin tule.
Sunnuntaina luki pastori Jakob Sand saarnastuolista kuulutuksen. Se herätti suurta hämmästystä. Ihmiset kääntelivät ja katselivat toisiinsa ja muijat kuiskailivat minkä ehtivät. Rason Iita istui Annastiinan ja vanhan emännän kanssa Joutsian penkissä. Hän istui suorana kuin kynttilä ja hänen sisunsa paisui pahasti, kun hän näki papin niin silmiä räpäyttämättä lukevan Helenan nimen. Eikö tuo mokoma tosiaan yhtään hävennyt?
Haimala toi morsiamelleen komeita lahjoja. Se se oli silkki! Siinä oli vallan ruohonpäinen pohja ja suuret, punaiset kukat, ja se oli mahdottoman iso, laidoissa pitkät, ruusulliset hetaleet! Sitten oli kultainen rintaneula ja paksu, kultainen sormus. Kauniita olivat! Helena piti kauniista tavaroista eikä hän voinut sille mitään, että hänen sydämensä heltyi, kun hän lahjoja katseli.
Ei ollut mies kitsas, kun noin antoi. Ja niiden lahjojen ansiota varmaan oli, että Helena pysyi niin sävyisänä koko sen sunnuntain, jolloin Haimala oli Rasossa käymässä.
Viikolla tuli vielä lisää lahjoja: musta pukukangas, hyvin paksua, koreata kangasta ja kukkaiskortti, johon oli painettu sanat: onnea ja menestystä. Ne huvittivat Helenaa: näytti siltä kuin mies olisi ollut oikein rakastunut. Se oli sentään hiukan hauskaa. Vaikkei Helena hetkeäkään aikonut hänelle mennä.
Jaakko Sandia ei näkynyt eikä kuulunut eikä hän lähettänyt minkäänlaista sanaa. Helena odotti, mutta hän ei tullut. Toisena kuulutussunnuntaina olisi morsiamen pitänyt mennä kirkkoon, mutta hän ei mennyt, istui vain kotona ja kuvitteli, minkä vaikutuksen se pastoriin tekee, kun hän sai kuulla, että Helena vedettiin hengettömänä järvestä… Hiukset märkinä, silmät nurin, yllä silkkinen häähame… Hän itki itsekin, kun tätä surkeutta ajatteli. Siinä sitä sentään on kostoa Jaakko Sandille.
Mutta Kalle, joka kolmantenakin sunnuntaina oli kirkossa, kertoi, että pappi taas oli kuuluttaa paukuttanut ilmoituksen saarnastuolista, jotta kirkko kaikui. Lisäksi hän oli ilmoittanut senkin, että hän on saanut virkavapautta kuukaudeksi ja matkustaa pois, sekä että naapuriseurakunnan kappalainen lauantaina tulee pappilaan, toimittaa kansliatyöt ja saarnaa sunnuntaisin.