— Eivät tainneet puhua mitään, sanoivat miehet ja katselivat toisiinsa.
Marjaana nosteli kopasta systerkakkuja, piparkakkuja, vehnäleipiä, vierreleipiä ja juustoja. Helena tuijotti koppaan ikään kuin hänen edessään olisi ollut avonainen hauta ja hän oli kuulevinaan ruosteisten, vanhojen porttien narisevan ja vinkuvan.
Hän lymysi metsään ja käveli siellä yksin. Hän katseli vahvoja puun oksia ja ajatteli, kuinka hän asettaisi tuolin. Ei hän kauankaan saanut olla rauhassa, aina häntä ruvettiin huutamaan ja hakemaan.
Häitten edellisenä iltana, kun talo jo oli täynnä vieraita ja sulhanenkin Kallen ja Juhan kanssa käveli katselemassa Rason viljelyksiä, välähti hänen päähänsä uusi hyvä ajatus: hevoshaassahan, ihan lähellä, on lähde — musta, puhdistamaton, syvä lähde. Jos hän sinne hyppää, vaipuu hän pohjattomuuteen eikä pääse ylös, vaikka tahtoisikin. Ja hänen piti mennä sitä lähdettä tarkastamaan, mutta Marjaana sai taasen kiinni! Marjaana piti häntä silmällä kuin vuorenpeikko saalistaan.
— Muista nyt, ettet tuota suvullesi häpeää, puhui hän yhtä mittaa, kuiskaten ja katsellen Helenaan kalseasti kuin tottelemattomaan piikatyttöön.
Helena yritti jo suuttuakin, mutta ei hän sitten jaksanutkaan, kun hänen sisässään oli ikään kuin pakottava pahka.
Tietysti vieraatkin huomasivat, että morsian oli kummallinen. Toista oli sen morsiamen, joka viimein tässä vihittiin! Sulhanen tuntui hiljaiselta, ystävälliseltä mieheltä, ei vaivannut morsiantaan kysymyksillä, katseli häneen vain kaukaa ikään kuin peläten.
— Kyllä se siitä tasaantuu, selitti Kalle hänelle vakuuttavasti.
Häitten edellinen yö oli Helenalle vaikein. Hän ei saanut silmiinsä unta. Hän kuuli kaikenlaisia ääniä, hän näki kaikenlaisia kasvoja.
Milloin hän luuli Annaliisan pojan istuvan rintansa päällä, milloin Haimala kuristi häntä kurkusta, milloin pastori nosti hänet syliinsä hevosen selkään ja läksi viemään pois. Milloin Haimalan valkea rouva astui hänen luokseen äänettömin askelin, levitti kylmän sylinsä häntä vastaan ja huulet liikkuivat ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: tervetuloa! Joka kerta kun Helena heräsi, oli hän kuin uitettu. Yö olikin tukahuttavan kuuma ja taivaanrannalla salamoi myötäänsä. Helena kirkaisi pari kertaa niin, että vieraat viereisessäkin huoneessa heräsivät. Hän oli nähnyt unta, että hänet oli haudattu elävältä. Marjaana torui ja käski nukkumaan, mutta terveen unen päästä ei Helena saanut kiinni, ja kun hän aamulla nousi, oli hän aivan kuin sekaisin päästään. Ei hän enää muuta ajatellut kuin sitä, miten hän pääsisi karkaamaan lähteelle.