Mutta hän ei päässyt ja hän rupesi pelkäämään, ettei pääsisikään. Hän tekeytyi viekkaaksi, koetti olla olevinaan tyyni ja hilpeä, jotta saisi ihmiset viekoitelluiksi luotaan. Mutta Annakaisa oli alituisesti ääressä, ja vieraita tuli tulemistaan, puheltiin ja naurettiin ja hänen piti olla sukulaisten joukossa.
— Kyllä se nyt on hikevätä, sanoivat vieraat. — Siitä tulee pian ukkonen.
He toivat hänelle lahjoja, kuka pitsiä lakanaan, kuka pöytäliinan, kuka lusikan, kuka hopeoidun leipäkorin. Mutta Helena päätteli ainoaksi pelastuskeinokseen paeta silloin, kun oli mentävä pukeutumaan.
Pako oli järjestettävä viisaasti ja viekkaasti, ettei kukaan saisi tehdä sitä tyhjäksi.
— Pappi voi pian tulla, sanoi Marjaana. — Lähde pois pakariin pukeutumaan. Emma Klinga on jo siellä.
— Paikalla, sanoi Helena ja hänen poskilleen puhkesi heleä puna.
Hän läksikin menemään, mutta vilkaisi taakseen, huomasi Marjaanan menevän poispäin ja kiersikin pirttirakennuksen kulman. Hän pudottautui suureen ojaan ja aikoi pelastua sen suojassa. Pelto oli niin onnettoman aukea! Hän luuli kuulevansa ääniä ja lyyhistyi ojan pohjalle. Herra Jumala, auta vain tämän kerran, auta, auta! Minä olen niin onneton, minä olen hullu, en minä ole viisas!
Hänen sydämeensä koski, henki ei tahtonut kulkea. Entä jos hän tässä tukehtuukin!
— Tänne hän meni! kuului Annakaisan ääni täynnä valitusta ja hätää. —
Voi että minä, onneton, sen päästinkin silmistäni!
Helena kuuli äänet ikään kuin hyvin kaukaa. Oli se sentään suloista, että joku häntäkin itki! Hän tunsi kohoavansa ja laskeutuvansa kuin aaltojen päällä. Äkkiä hän suistui hyvin syvälle eikä enää tietänyt mistään.