— Antaa raukan nukkua! pyysi Juhakin. — Pääseehän edes tämän hetken kärsimästä.
Kalle paiskasi oven kiinni ja Juha ja Annakaisa jäivät kahden Helenan kanssa
— Jollei hän herääkään! kuiskasi Annakaisa ja purskahti uudelleen itkuun.
Juha koetteli Helenan ruumista ja rauhoittui jonkin verran, sillä hän hengitti tyynesti ja ruumis oli lämmin.
Huone sävähti häikäisevän valoisaksi ja jyrinä tärisytti ruutuja ja rakennuksen perustuksia. Morsiamen musta silkkipuku kiilsi, harso solui pitkänä sumuvyönä alas lattialle, kukat kruunussa loistivat kylmän valkoisina. Mustat hiussäikeet kimmelsivät, kasvoilla oli lämmin väri, mutta suu oli tuskallisesti kiinni puristettu.
Juha seisoi ja katseli häntä. Kuinka kovasti hän sentään oli muuttunut viime vuosina. Hän oli ennen ollut kuin elohopea, kuin puro keväällä, kuin lintunen ennen juhannusta. Pappi, pappi hänet oli tuohon kaatanut! Ensi kerran eläissään Juha tunsi ihmeellisen katkeruuden nousevan rintaansa. Hän vihasi pappia!
Aamulla Helena heräsi. Ja silloinpa vasta hän oli oudon näköinen! Mikä kumma hänet olikin siihen määrään osannut muuttaa yhdessä yössä? Hänen kasvonsa olivat ikään kuin paisuneet ja kovettuneet ja silmät olivat kuin sammuneet. Hän käveli väsyneesti kuin vanha vaimo.
Marjaana, Alviina, Annastiina ja muut omaiset pelkäsivät hänen seonneen ja odottivat kauhistuksissaan, että hän tekisi joitakin hulluntöitä. Mutta ei hän tehnyt mitään. Tosin ei sitä saatettu vierailta salata, että hän oli kuin kipeä, mutta ei tapahtunut mitään pahempaakaan. Vastaan panematta hän täysissä helyissään nousi rattaille miehensä viereen.
Siinä hän äkkiä kävi kiinni päähänsä ja kysäsi:
— Mikä minun päässäni on?