Miten paljon vihaa ja ylenkatsetta hän saattoikin panna sanoihinsa! Hän osasi myrkyttää äänensä kun tahtoi. Mutta Jakob Sandille oli se ääni mieluisa, sekä silloin, kun se julisti vihaa ja kadotusta, että silloin kun se julisti rauhaa ja rakkautta. Kun se ääni puhui, ei hän osannut erottaa toisistaan hyvää eikä pahaa. Ei ollut mitään pahaa. Kaikki kävi sen äänen solinassa hyväksi ja kauniiksi.
— Noo, joko te nyt olette sopineet? sanoi majuri astuessaan huoneeseen. — Pelipöytä on jo valmiina ja pian pitäisi toisten saapua. Etkö menisi, Editha, katsomaan, että saisimme totia!
Helena-raukka! Ei hän aavistanut, miksi pastori välistä oli niin kuuma, välistä niin kylmä — kaikki riippui Editha-rouvasta. Mutta ei rasolaistenkaan olisi pitänyt suorastaan työntää tyttöä pastorille. Sillä ei mies muuta tarvitse kuin että tyttö on ihan hänen otettavissaan, niin hän jo kylmenee. Hyvä on, jos on este tiellä, onhan silloin jokin kiihotus kannustamassa… Ja oli ihan turhaa, että he rupesivat uhittelemaan häntä rikkaalla leskimiehellä. Luulivat kai, että hän tulisi onnettomaksi ja hyppäisi kaivoon. Ehei! Silloin oli pastori ehtinyt saada ihan tarpeekseen koko tytöstä. Naimisiin hän ei olisi mennyt hänen kanssaan hinnasta mistään. Noin muuten — kyllä! Miksei! Mutta naimisiin! Ehei! Leskimies tuli oikeastaan kuin pelastajana, sekä Helenalle että pastorille.
Mikä siinä sentään lienee ollut, että hänen oli vaikea lukea Helenan kuulutusta saarnastuolista. Se oli todella vaikeaa, kun hän etukäteen sitä ajatteli. Ehkäpä sen tähden, että rasolaiset ja joutsialaiset istuivat kuin kynttilät penkeissään. Hän tiesi ettei Helena ollut unohtanut ja hän oli näkevinään hänen silmänsä tuijottavan itseensä täynnä pelkoa ja rukousta. Mutta hänen onnistui kuitenkin lopulta voittaa itsensä ja hän pudotti oikein pontevasti Helena Kustaantyttären ja hänen rikkaan leskimiehensä nimet saarnastuolista.
Häihin ei hän saanut jäädyksi. Ei siksi, että tuskin häntä olisi vihkimään pyydettykään! Mutta jota likemmä häät tulivat, sitä enemmän ne häntä kiusasivat.
Helena astui hänen eteensä öisin. Hän tuli tytöntyllykkänä, kömpelöissä talonpoikaisissa tamineissaan, hiukset sileiksi kammattuina, punastuvana, silmät luotuina karkeisiin, sierettyneihin käsiin, jotka hypistelivät esiliinaa. Hänen kasvoihinsa tuli iloinen keimailu, puoleksi itsetietoinen halu miellyttää, hiukset lehahtivat kiharoiksi, liikkeet norjenivat, ruumis sorjeni sorjenemistaan, silmät paloivat, nauroivat, totistuivat, syvenivät ja — lupasivat… Sellaisen, sellaisen juuri tuli naisen olla!
Nyt kun oli myöhäistä, huomasi Jakob Sand kaiken tämän. Mikä ihme siinä oli ollutkin, ettei hän ennen ollut pannut sitä merkille?
Helenassa oli ollut aivan ihmeellinen usko ja luottamus mieheen, jota hän rakasti. Editha-rouva moitti niin usein. Helenalta ei koskaan päässyt moitteen sanaa, vaikka Jaakko Sand kuinka kauan olisi ollut poissa hänen luotaan. Vain surumielinen hymyily, joka kertoi: minun on ollut ikävä! Eikä sekään sanoina. Silloin soimasi omatunto pastoria: että minä olenkin voinut sinut heittää! Että minä olenkin voinut tuottaa sinulle surua!
— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi Jaakko Sand, eikä tietänyt, uskaltaisiko enää sulkea Helenaa syliinsä, niin paljon paremmalta häntä tuntui Helena sinä hetkenä.
Mutta tyttö vain hymyili kyyneltensä seasta, painoi päänsä rakastetun rintaa vastaan ja kuiskasi loistaen onnesta ja autuudesta: