— Mitä sinä puhutkaan!
Hän tunsi vaistomaisesti, milloin Jaakko Sandin tunne oli oikea. Silloin sanoi hän tälle "sinä". Muuten hän ei käyttänyt mitään puhuttelusanaa ja muitten kuullen hän aina sanoi "pastori". Se oli sentään sekin tavatonta hienoutta talonpoikaistytössä. Se oli vaistoa, todellista naisellista vaistoa.
Ja tämän naisen hän on nyt päästänyt käsistään, tai oikeammin sanoen: viskannut käsistään!
Jakob Sand, Jakob Sand, et sinä ole osannut pitää kiinni omastakaan onnestasi, jollet ole muitakaan tehnyt onnellisiksi! Mutta naisten, naisten se on syy, te keihäsjärveläiset, että teillä on pappina tällainen!
Yön aikaan ajatukset vaivasivat, mutta päivällä ei pastorin ollut kovinkaan sääli Helenaa, enempää kuin keihäsjärveläisiäkään. Ei nyt talonpoikaistyttö sentään niin arkaluontoinen ole. Ei hän järveen hyppää! Hän alistuu kauniisti, synnyttää terveitä lapsia ja tulee onnelliseksi. Itse puolestaan pastori vain suree sitä, ettei saanut imeä kukkasesta mehua, ennen kuin viskasi sen menemään. Ja talonpojat! Heidän vaistonsa tosin sanoo, ettei pappi saa lyödä korttia eikä tanssia, mutta paljon hänelle annettiin anteeksi, jos hänellä on kova saarnaääni ja jos hän messuaa. Ja ääntä on toki Jaakko Sandilla! Saavat kuitata…
Mutta ei pastorilla ollut sydäntä jäädä uhittelemaan Helenan häihin.
Hän hankki virkavapautta, oli poissa kuukauden ja palasi vasta, kun
Helena jo oli Haimalassa.
VII
Annastiina seurasi levottomana miestään. Juha oli käynyt kovin puhumattomaksi ja oudoksi. Hänen silmiinsäkin oli painunut ikään kuin pelko, ja aina kun vieras tuli, hän katseli ympärilleen niin kuin olisi tahtonut mennä pakoon. Eivät sitä muut huomanneet, ainoastaan vaimo, jota huolestutti, kun ei hän mitään puhunut. Olisipa valittanut päivän umpeensa, olisipa tuskitellutkin, niin se olisi ollut helpompaa. Annastiina oli isäänsä nähden tottunut siihen, että harmit, humalat ja kiukut satoivat maahan kuin sumu ilman kirkastuessa. Juhalla menivät kaikki mieliharmit ja huolet päähän. Sillä lailla sinne tuli niin paljon karvautta, että lopulta… Niin, ei sitä osannut ajatellakaan, mitä lopulta seuraisi. Jos Juha olisi edes öisin nukkunut, mutta hän käänteli, ähki ja puhki ja äännähti joskus unissaan sanat "kolmekymmentäkaksi vuotta".
Ei vaimo alussa ymmärtänyt, minkä tähden Juha tuota kolmeakymmentäkahta hoki. Hän mietti sitä monta kertaa ja jo kerran kysäisikin, mutta Juha ei vastannut, kävi vain niin vakavaksi ja kääntyi poispäin. Sen jälkeen ei vaimo enää kysellyt. Mutta kerran se ihan sattumalta hänelle selveni, aivan pienestä ja mitättömästä tapauksesta. Hän oli ohikulkevalta kaupustelijalta ostanut tavaraa kolmellakymmenelläkahdella kopekalla ja antanut äijälle neljäkymmentä kopekkaa. Äijän kaivaessa kahdeksaa kopekkaa hänelle takaisin pälkähti hänen päähänsä, että Hallpumi on asunut tuolla tien toisella puolella juuri kahdeksan vuotta. Silloin hän ymmärsi, että kontrahti oli kestänyt kahdeksan vuotta ja että jäljellä oli kolmekymmentäkaksi.
Sitä varmaan Juha mietti yöt, päivät. Se häntä painoi, se kontrahti!