Kerran kun Rason isäntä oli käymässä Joutsiassa ja he Juhan kanssa istuivat tupakoimassa makuukamarissa, kuuli Annastiina keittiöön heidän äänensä: Juha puhui kaiken aikaa alakuloisesti, Kalle tuntui lohduttavan. Annastiina läheni ovea ja kuunteli henkeään pidätellen.
— Ei tämä käy millään muotoa, puhui Juha. — Ei täällä voi hankkia mitään tuloja. Karjaa on vähän ja rehu tuskin riittää sillekään.
— No, liikenee sitä Rasosta! sanoi veli leveästi.
— Ei ole viljaa myydä. Mistä rahaa maksuihin?
— Pane nyt aluksi likoon se mikä on jäljellä perintörahoistasi ja ensi vuonna aletaan laajentaa peltoja, lisätä karjaa…
— Kun ei niitä perintörahojakaan tahtoisi panna, eihän sitä tiedä, miten pitkäksi aikaa tänne jää. Sen vaimon, sen Annastiinan tähdenhän minä tässä olen kituuttanut, mutta…
Annastiina nieli kyyneliään ja hänen sydämensä takoi kuin vasara. Juha oli sentään ollut kovin hyvä!
— Kestäisipä kontrahti… vaikkapa edes viisikolmatta vuotta, puhui Juha, — niin koettaisihan tuon ajan kärsiä. Silloin olisi vielä toivoa. Mutta kolmekymmentäkaksi vuotta! Jos elät sen, niin ovat parhaat vuotesi menneet ja jäljellä on ukkoruhja. Eihän sitä tiedä, vaikka ennen sitä olisi mullassa. Eikä olisi nähnyt yhtäkään vapauden päivää.
— Mutta kuulepas nyt, keskeytti Kalle, — johan sinä rupeat vallan raskasmieliseksi. Johan sinä vallan Jumalankin unohdat. Niinhän sinä puhut kuin olisit vankina.
— Vankina minä olenkin, niin kauan kuin tuo Tulettäne on tuossa! Kun minä pääsisin edes yhdeksi päiväksi vapauteen!