— Jos tämä nyt sinun mielestäsi onkin vankeutta, niin saavathan lapsesi sitten nauttia vapautta.
Siihen ei Juha puhunut mitään, punastui vain vähän. Mutta hetken perästä hän puhkesi sanomaan:
— En minä voi jäädä tähän. Anna sinä meille se porstuanperäkamari, jossa minä ennenkin asuin. Minä rupean vaikkapa muonamieheksi…
Kallen täytyi remahtaa nauruun. Olipa Juha todella tuskastunut isännyyteensä!
Annastiina ei nauranut. Hän oli kuullut tarpeekseen ja pakeni itku kurkussa ovelta. Sitä hän kaiken aikaa oli pelännyt, että Juha hautoo mielessään juuri näitä. Vaimolleen hän ei puhu, aina vain veljelle ja sisarille. Ne häntä auttavat ja lohduttavat — mitäpä lohdutusta vaimolla olisikaan antaa! Kun Juha palaa Lumiasta tai Rasosta, on hän aina iloisempi. Kotona hän taas käy mykäksi ja alakuloiseksi.
Polttava suru tuli Annastiinan mieleen, kun hän näitä ajatteli. Ei ole elämä leikintekoa! Kun vain ymmärtäisi, miten voisi parantaa oloja. Tulettäneä ei saa pois, isää ei saa muuttumaan niin, ettei hän Juhaa kiusaisi… Jos muuttaisi Rasoon…! Mutta hän ei saisi asutuksi toisten nurkissa, hän oli tottunut talon tyttärenä liikkumaan aitoissa ja pihoilla. Jos hän yrittäisikin muuttaa, niin johan jalka kirkkotiellä itsestään veisi Joutsiaan ja käsi avaisi itsestään Joutsian portin. Vaikka Rasossa oltaisiin kuinka hyviä, niin vieras paikka se olisi hänelle sittenkin… Ja kaikista pahinta olisi Rason mäeltä katsella, kuinka Joutsia lahoamistaan lahoaa ja kuinka kauppias sen vihdoin korjaa…
Annastiina ei keksinyt muuta keinoa kuin sen vanhan, jota hän jo ennen oli käyttänyt. Hän koetti ruveta säästämään. Hän, joka aina oli ollut niin ahkera kahville, lakkasi nyt sitä juomasta. Vaikeaa se oli! Kun piti toiselle kaataa, niin ihan vesi kihosi kielelle. Ei se ollut hyvää sekään, jota hän keitti talonväelle. Hän pani paljon sikuria. Kerran piika Liisa, joka oli paha suustaan, sanoi emännälle kaikkien kuullen: "Saisinko minäkin sitä sumppivettä!" Emännän täytyi kärsiä sekin, hän koetti olla ikään kuin ei olisi kuullut, vaikka tapaus kauan kalvoi hänen mieltään ja vaikkei hän sitä koskaan unohtanut.
Juha ei huomannut hänen taisteluaan. Hän eli niin omissa ajatuksissaan.
Mutta kerran, kun hän itse otti pannusta kahvia, istuutui matalalle tuolille lieden ääreen ja siinä hörppieli, huomasi hän, että Annastiina kääntyi pois ja taisi pyyhkiä silmiään. Silloin jäi kuppi hänen käteensä ja hän rupesi muistelemaan, ettei hän ollut nähnyt Annastiinan juovan kahvia moneen aikaan.
— Mikset sinä juo kahvia? sanoi hän.