Annastiina ei vastannut, oli vain askartelevinaan pöydän ääressä.
Juha alkoi aavistaa jotakin, nousi, nouti kupit, kaasi nokisesta pannusta ja vei vaimolleen.
— Jollet sinä juo, en juo minäkään, sanoi hän.
Annastiina purskahti itkuun. Mitenkä hän lieneekin käynyt niin heikoksi, että kyyneleet olivat niin höllässä! Mutta siitä lähtien hän taas alkoi juoda kahvia ja Juhan huolenpito teki hänen sydämelleen kovin hyvää. Ei Juhalla koskaan ollut sitä iloa, mikä muilla sisaruksilla oli, he kun pitivät suuria sukulaiskestejä, joissa viivyttiin päiväkausia ja syötiin ja juotiin kuin häissä. Lumian emäntä se vasta ymmärsi valmistaa! Lumiassa oli kaikista komeinta. Annakaisan luona taas oli hauskaa, sillä Annakaisa itse oli kuin päivänpaiste. Helena-poloinen, hän olisi voinut pitää kuinka muhkeita kemuja hyvänsä, niin rikas oli Haimala, mutta hän ei sellaisia ajatellut. Lähteensilmiä hän etsi ja hänen ymmärryksensä valo tuntui olevan sammumaisillaan. Joutsiassa taas, siellä täytyi elää säästäväistä elämää.
Yksitoikkoisesti kuluu aika. Tulevat rumat, syksyiset säät, kun pihamaat ja tiet ovat rapakkoa paksunaan. Piiat rämpivät helmat märkinä navetan ja kaivon väliä, riihet lämpiävät, kuusipuita pilkotaan viinapannun alle. Tulettänessä käy ilo ja kisa. Hurrit hurjistelevat markkinamatkoillaan. Isäntä viettää pitkät puhteet pirtissä renkien kanssa. He sopivat erinomaisesti. Ensimmäiset riidat olivat Akselin metkuja ja nyt kun poika on poissa, eletään sovinnossa. Päreen ritistessä ja lastukiehkuroiden lennellessä kerrotaan siinä kaikenlaisia hauskoja kaskuja.
Vanha Manu tietää tapauksia sota-ajoilta. Muistaa hän vielä vallan hyvin, kun hän oli lapsi ja he äidin ja vaarin kanssa pakenivat vuoren taakse. Havumajassa he siellä saivat elää juuri pahimman talvisydämen. Siinä samassa sodassa isä ja setä kaatuivat… Isoäiti oli muistanut sellaisenkin asian, että venäläiset kasakat ryöstivät Ippilästä kaksi tytärtä, istuttivat hevosten selkään väljien viittojensa alle ja tukahuttivat niillä tyttöjen huudot.
Silmät pystyssä piiat kuuntelivat rukkiensa äärestä kertomusta.
— Onkohan tuokin totta! sanoo Liisa, pitkä, roteva tyttö, joka puhuu ja muutenkin liikkuu kuin mies. — Taisivat tytöt hyvinkin olla menossa. Aina sitä jotenkin itsensä irti kiskoo, jos oikein tahtoo.
— Liisa puhuu niinkuin kasakka, sanoo Manu loukkaantuneena. — Mutta
Matariston Heta-vainajan suusta ei vielä koskaan kuultu valetta.
— Kyllä maar sitä mennä täytyy, jos väkevämpi ottaa, sanoo hento Anni rukkinsa äärestä.