— Iloni? Onko varma, etten tule itkemään?
— No on! Äläkä nyt enempää kysele!…
Yrjö silitti kädellään hänen tukkaansa ja työnsi hänet hymyillen ulos työhuoneestaan.
Elina jäi seisomaan keskelle salin lattiaa.
— Hän palaa siis! Se on suloista. Sitten hänen pitää minulle kertoa, mitä hän on kirjoittanut. En häntä enää pelkääkään, sillä olen tyyntynyt täydellisesti. En häntä rakasta: tämä mieto, tyyni tunne on ystävyyttä!
— Hänen äitinsä on siis kuollut!
Ja vaistomaisesti rupesi Elina ajattelemaan omien vanhempiensa kuolemaa ja ääretöntä tyhjyyttä, joka oli vallinnut Arrakoskella, kun isä oli viety hautaan. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tarve lohduttaa täytti sydämen. Hän päätti kirjoittaa Vitoldille ja istuutui paikalla kirjoituspöytänsä ääreen.
"Rakas ystävä!
Niin selvänä nousevat eteeni päivät Arrakoskella, kun ensin äitini ja sitten isäni kuoli. Minä niin täydellisesti saatan eläytyä teidän mielialaanne…
Kuinka kieli sentään on köyhä! Kun istuuduin tähän, tuntui siltä kuin minulla olisi ollut niin paljon teille sanomista. Ja nyt en löydä sanoja."