Kuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän ei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee kiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla.
Ei aaltojen harjoilla, vaan hänen sylissään, hänen voimakkailla käsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään.
Kuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan, mutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa.
— Jumalani, kirkaisee Elina, — pelasta minut Yrjölle, jos sinun tahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole minulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa…
Hän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee, että lautta liikkuu… Se likenee jo putousta…
Mutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja hengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä.
Jumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen jalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa.
Ja kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän avaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa kiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän kukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen.
Agnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää kirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään:
"Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa suudelmani.