Varmaan kuitenkin kerran koittaa aika, jolloin koko Suomen kansa on kulttuurin läpitunkema ja jolloin meillä on hienosto, joka vetää vertoja Euroopan sivistyskansojen hienostolle. Silloin jalostuvat täällä meilläkin tavat ja sivistys lyö leimansa yksin kasvonpiirteisiinkin. Eikä suomalainen enää ole tshudi ulospistävine poskipäineen, vaan eurooppalainen.
Aksel on kielikysymyksessä aivan toista mieltä kuin isä. Hän on esi-isiensä poika, ruotsinmielinen. Tiedän että isä sitä suree, sillä Aksel on kyky, joka suomalaisuuden asian hyväksi voisi tehdä paljon.
Jota likemmä lähtöaika tulee, sitä vaikeampi minun on erota
Arrakoskesta. Nyt vasta käsitän, miten rakas tämä koti minulle on.
Minä rakastan tätä satavuotista, sammaltunutta rakennusta taitettuine kattoineen, pienine ikkunoineen ja mataloine huoneineen, rakastan puiston käytäviä ja huvihuoneita, rakastan koskea, jonka kohinaan olen nukkunut nuoruuteni öinä.
Mutta ei! Tämä ala, tunteen ala kuuluu soittokoneelleni. Johan päiväkirja, järkevä ystäväni, nauraisi, jos täyttäisin sen sivut ikävälläni.
1.9.
Tänään tuli taloon kummallinen kirje. Minä sen otin vastaan muun postin mukana, mutta en huomannut, että siinä olisi ollut mitään merkillistä, suuri sinetti vain takana. Olin soittamassa, kun isä astui sisään ja kysyi Akselia. Minä pelästyin, sellainen ilme oli isän kasvoissa. Karkasin hänen luokseen, tahdoin kysyä… Hän keskeytti minut sanoilla:
— Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin. Pyydä tätiä toimittamaan matkalaukku kuntoon. Voin vielä ehtiä junaan.
Ja hän läksi, lausumatta sanaakaan selitykseksi. Seisoin yläkerran parvekkeella ja katselin hänen jälkeensä. Kerran hän kääntyi, rengin avatessa väliporttia. En tiedä, näkikö hän minut, mutta luulen että hän näki.
Olen niin levoton, tuntuu niin painostavalta. En tiedä, mitä uskoa. Sanomalehdistäkö hän luki jotakin, joka määräsi hänen matkansa, vai se kirjekö tämän teki? Ruokasalissa istuu täti itkemässä, hän pelkää, että tämä kaikki tietää pahaa, hän on muka nähnyt unta käärmeistä ja päivänpaisteisista kentistä.