— Niin, sanoi Iida, — talonpojat siellä eivät aina ole tottuneet herrasväkiinsä luottamaan.
— Valitettavasti eivät. Mutta surullista on sentään, että heidän nyt pitää langeta pettäjien käsiin. Jos joku täältä ottaisi tullakseen selittämään asioita, esimerkiksi pitämällä esitelmiä tapahtumista… Mitä jos sinä tulisit?
— Minä!
Iida säpsähtää. Toiselta puolen tuntuu hänestä mahdottomalta, että hän menisi, toiselta puolen on se aivan päivänselvää. Sillä kuka vieras niin hyvin kuin hän tuntisi olot hänen kotipitäjässään, sen sekä valo- että varjopuolet. Hän on tässä kulkenut miettimässä, mitä voisi tehdä isänmaansa hyväksi: tuossa nyt avautuu eteen viittatie!
— Niin todellakin, jatkoi rouva Hellman, — minä luulen, että sinä olisit hyvin sopiva. Sinä olet pitäjäläinen, tunnet olot perin pohjin etkä kuitenkaan enää kuulu pitäjään, vaan tulet ulkopuolelta.
— Mutta enhän minä osaa puhua!
— Vai et. Olethan sinä ottanut tunteja lausunnassa ja kyllä esiintynyt lausujana…
— Niin, mutta se on sentään toista.
— Kyllä sinä osaisit! Tule pois jo mukaani, kun huomenna lähden kotiin!
Iida lämpeni hänen sanoistaan. Hänestä tuntui siltä, että miksei hän lähtisi! Hän näki jo hengessä nuo laajat talviset maisemat ja nuo ahavoituneet talonpoikaiset kasvot, joita ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Kotiseutu alkoi kutsua ja viitata. Rakas se sentään hänelle on, enemmän kuin hän tietääkään. Saada puhua sen kansalle!