Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hänestä ole menemään kotiseudulle lähetyssaarnaajaksi. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Nuo herrasväet ovat nähneet hänen kasvavan joukossaan, hän ei missään suhteessa ole ollut heitä etevämpi ja äkkiä nousee hän mestaroimaan tekoja, joihin hän itse otti osaa!
Mutta mikseivät he heti, hänen siellä ollessaan, ilmoittaneet närkästystään? Miksi kohtelivat he häntä niin kaikin puolin ystävällisesti? He tapasivat toisensa useina päivinä, heillä olisi ollut aikaa punnita hänen puheitaan ja miettiä, ansaitsiko hän heidän ystävällisyyttään. Täytyihän heidän huomata, missä hengessä hän toimi. Ja jos heidän mielestään olisi ollut muistuttamisen varaa, niin mikseivät sanoneet suoraan, mikseivät oikaisseet? Hän olisi ollut heille niin kiitollinen…
He eivät vieläkään käsitä, ettei nyt ole aika veljesten riidellä, vaan että yksimielisyydessä on ainoa pelastus. Tuntuu siltä kuin tehdyt synnit sittenkin olisivat tahallisia…
Tai hänkö teki väärin, kun kotipitäjään läksi? Sinne olisi ehkä pitänyt lähettää toinen. Mutta kuka olisi lähtenyt? Ei ehkä olisi pitänyt kaivaa päivänvaloon vanhoja syntejä — mutta kun ne yhä kestävät. Ja kuinka taitaa joku tehdä parannusta, jollei hän ensin näe ja tunnusta rikkoneensa?
Ajatukset kalvavat Iidaa yöt ja päivät ja kirjeet, jotka kotipitäjästä tulevat, ikäänkuin valavat öljyä tuleen. Kuinka he mahtavat häntä panetella, nuo samat rouvat ja neidit, jotka vasta olivat hänelle niin rakastettavia? Ja joka heidän hampaisiinsa joutuu, kyllä se on kuin piikkitynnörissä!
Valoisampina hetkinä sanoo hän itselleen, että kaikki on mielikuvitusta ja että Alma Hellmankin liioittelee. Se nyt on ihmisten tapa, että heidän pitää saada haukahtaa, eivät he sillä pahaa tarkoita ja kyllä he pian leppyvät. Ihmiset tarvitsevat keskustelunaihetta — niinkuin ei sitä tähän aikaan olisi ollut! — Ei tuollaisista pikkuasioista pidä välittää, ei olla niitä huomaavinaankaan.
Hän päätti toimia ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kirjoittaa pikku postineidille, kertoo hankkineensa hyvät esitelmänpitäjät kesäiseen kansanjuhlaan, tekee kaikenlaisia ehdotuksia ohjelmaan ja kansansivistystyöhön nähden, hän valikoi parhaimmat seuranäytelmät, mitä käsiinsä saa, ja lähettää ne pitäjään. Mutta hänen kirjeisiinsä ei tule mitään vastausta. Postineiti, joka pari viikkoa sitten vielä kirjoitti mitä alttiimpia kirjeitä, ei nyt hiiskahda sanaakaan.
Eikä vastaa ruustinnakaan, jolta hän pyytämällä pyytää selitystä.
Iidan täytyy jo alkaa uskoa, ettei rouva Hellman ole liioitellut, vaan että kaikki on totta: herrasväet eivät tahdo olla missään tekemisissä aiotun kansanjuhlan kanssa, koska siellä tulee esiintymään sama "hävytön puhuja, joka pitäjässä hiljan kävi". Eivät muut puhujat myöskään ole heidän mieleensä, näytelmäkappaleen ovat he jo itse valinneet eivätkä kaipaa "helsinkiläisiä arvostelijoita". Ruustinna ehdottelee, että tästä lähin tarkastettaisiin kaikki puheet ja esitelmät, ennenkuin ne saadaan kansan kuullen esittää… Laulukirjat, joihin mitä tarkimmalla valinnalla on otettu ainoastaan virsiä, raittius- ja isänmaallisia lauluja, on äkkiä huomattu vahingolliseksi, sillä kansa käyttää niitä sellaisella innostuksella, että ne — voivat ruveta kilpailemaan virsikirjan kanssa!
Nämä uutiset saavat Iidan vallan ymmälle. Hän ei käsitä mitä uskoa.