Jo varhaisena aamuna alkaa liike kadulla: työmiehiä ja naisia, punaiset merkit rinnassa, ylioppilaita, valkeat lakit päässä, ruusu napinlävessä. Heitä katsellessa valtaa hänet halu lähteä mukaan, viettämään kevään päivää, olemaan nuori ja iloinen.
Pannako päähän kesähattu? Tekisi mieli. Mutta ei, mieluummin vaikka karvalakki! Hän panee huopahatun ja lähtee.
Kadulla tapaa hän kaksi tuttua naisylioppilasta. He ovat iloiset, naureskelevat ja kävelevät miltei puolijuoksua. He ovat menossa kukkia hankkimaan. Onhan tämä heidän vaikeitten lakkiensa ensi Vappu.
— Olisi sietänyt tulla vähän kauniimpi ilma, huomauttaa toinen.
— Kunhan ei alkaisi sataa!
Siellä täällä näkyy vielä kappale koleata taivasta, mutta pilvien laumat lisääntyvät lisääntymistään.
— No Iida, sanoo toinen tytöistä, — sinähän olet liikkunut siellä maalla pitämässä vaarallisia puheita…
— Sanopas muuta! Mutta mistä sinä sen tiedät?
— Huhu kertoo… Ei, ei. Tätini, joka on "äitien yhdistyksen" puheenjohtaja, kuten tiedät, sai tässä jokin päivä sitten kirjeen eräältä rouvalta sieltä sinun kotipitäjästäsi… Mikä kumma hänen nimensä nyt oli? Joku von… von…
Iidan posket ovat käyneet tulipunaisiksi.