Oli! Oli…!
RVA AHLFELT
Me olimme kerran ratsastamassa… hänellä oli musta Ajax, minulla valkea Troll… päivä paistoi, syksy hehkui kaikissa väreissään… Ilma oli niin kirkasta että se lemusi ja helisi… Ajoimme käyntiä. Hän laski leikkiä hunnustani, joka ei ottanut liehuakseen. Sanoi että minä olen kuin siipeen ammuttu lintu. Hunnun olisi pitänyt liehua. Hän oli sen tuonut Konstantinopolista, se oli kevyt kuin hämähäkinverkko… mutta ilma oli liian tyyni ja ehkä vähän kostea. Puna oli hänen poskillaan, korvan juuressa tukka kiharaa, valkoiset hampaat loistivat, silmät nauroivat ja joka jäsenestä pulppusi terveys ja ilo… Tienkäänteessä, siinä missä ne kolme kaunista kuusta seisoo, tuli vastaan kaksi vaimoa ja lapsia, maalaisia. He pysähtyivät… ja liittivät kätensä ristiin ja niiasivat syvään ja minä näin kuinka heidän huulensa liikkuivat ikäänkuin olisivat sanoneet: siunatkoon! Mutta hän pisti käden taskuunsa ja viskasi vaimoille kultaa… Ja kun vaimot itkivät kiitollisuudesta, nauroi hän, nauroi äänellään ja silmillään ja rupesi sitten viheltelemään sitä tuttua säveltä Rigolettosta… Häntä täytyi rakastaa…
EDITHA
Niin täytyi! Oi minun isäni, minun isäni!
RVA AHLFELT (herää)
Tiedättekö mitä on kun kuolee sellainen mies… Sitä tuskaa ei taida kuvata. (Hiljaa.) Ja kun sitten tulee jotakin vielä kauheampaa. Ja nyt on ilmassa jotakin vielä kauheampaa. Pahat ihmiset… puhuvat… Pahat ihmiset eivät tahdo antaa minun… valkeilla liljoilla koristaa hänen hautaansa.
WILLARDT
Ohoo! Köyhemmätkin hankkivat liljoja haudoilleen. Vaikka me panisimme kultasepät takomaan liljoja kullasta ja hopeasta! (Nauraa.) Ei meiltä rahat lopu!