Aurinkoisena oli juhlapäivä koittanut yli Helmi Rannan kodin. Suvinen lauantaiaamu säteili ja ilakoi.
Kiirettä kesti Rannan talossa nyt jo sitten alkuviikon. Yöllä tätä odotettua päivää vastaan oli uni sekä kamareissa että luhdeissa ollut lyhyttä kuin lintusten uni tähän aikaan vuotta. Jota korkeammalle päivä nousi, sitä kiireisemmiksi kävivät askeleet aittojen, kellarien, keittiön ja pakarin välillä ja vaistomaisesti alkoivat katseet kääntyä järvelle, mistä laivaa odotettiin, tai kamarin ikkunaan, missä talon ainoa tytär valmisti itseään vastaanottamaan vieraita. Laivan tuloon oli vielä aikaa, eikä heillä, noilla hyvillä vaimoilla, jotka tänään kuten niin monesti ennen olivat auttamassa pitovalmistuksissa Helmin kotona, ollut hänelle mitään erikoista sanottavaa. He tiesivät vain, että juhlat tänään tarkoittivat Helmiä, Helmiä, jonka he olivat nähneet pienenä ja joka nyt oli ylioppilas, ja heistä oli mukavaa omalla äänellään yhtyä niihin ääniin, jotka tällaisena aamuna täyttävät ilman juhlatalon ympärillä.
— Saa nähdä, eivätkö nuo pihlajat puhkeakin tänään! huusivat he Helmin avonaisen ikkunan alla ja menivät niin että hiekka narskui ja heinä löi paljaita nilkkoja vastaan.
— Enkös minä sitä sanonut — riihikalliolla on puu jo valkoisenaan! huusivat he palatessaan, ja taasen narskui hiekka Helmin ikkunan alla ja heinä keittiön portaiden edessä häälyi.
— Kyllä nyt on kaunista, vastasi Helmi sisältä, kuten käki vastaa, kun kuulee toisen käen kukkuvan.
Kaikki tänään todella ikään kuin kukkui kuulaassa kesäaamussa. Käet kukkuivat järven puolelta ja maan puolelta ja ihmisten äänissä oli jonkinlaista kukkuvaa iloa, kun he puhuttelivat toisiaan kesken kiireensä. Olisiko se johtunut siitä, että tämä juhla talonväelle oli niin mieluisa? Koko Ylimaan ylioppilasosakunta tulisi Rannan taloon viettämään kesäjuhlaansa. Sellaista kunniaa ei millekään talolle pitäjässä vielä ollut tapahtunut, eikä lähipitäjässäkään.
Pappa ja mamma tahtoivat tietenkin palkita tytärtään siitä, että hän kunnialla oli tullut ylioppilaaksi, ja mummo, Rannan ylpeä vanhaemäntä, tahtoi toimittaa hänelle herrassulhasen — näin pääteltiin kylällä. Helmi itse puolestaan tiesi vain, että isä ja äiti olivat kutsuneet osakunnan taloon tuottaakseen hänelle iloa, nyt kun hän oli saanut kultaisen lyyransa. Hän olikin iloisena odottanut päivää. Nyt kun se oli koittanut, häntä kuitenkin oudosti pelotti. Tuntui kumman juhlalliselta ja kohtalokkaalta. Mitä tapahtuisi? — joutuisiko hän kihloihin?
Mitä hulluja? Hänen lapsuutensa haaveiluilla ei ollut mitään tekemistä tämän juhlapäivän kanssa. Tuolla naapurissa, apilavainioiden keskellä ne olivat kukkineet. Siellä oli Mustamäki, Heikin talo, komein pitäjässä. Uuden navetan tiiliseinät hehkuivat puukujien lomitse juuri Helmin ikkunaan. Kuinka monet kerrat hän, Helmi, olikaan istunut siinä ja katsellut Mustamäkeen. Hänen ikkunastaan saattoi nähdä, milloin Heikki läksi kotoa, siitä saattoi seurata, missä töissä Mustamäessä milloinkin oltiin. Heikki oli kauan rakastanut Helmiä, jo siitä asti kun he leikkivät yhdessä. Ja pitihän Helmikin Heikistä. Mustamäki tarvitsi emäntää, vanhukset olivat juuri joulun alla kuolleet peräperään. Kotona Rannan talossa ei mitään niin toivottu, kuin että Helmi joutuisi Mustamäkeen. Eemelikään ei enää osannut kohdella sisartaan ystävällisesti paitsi silloin, kun leikillä viittailtiin Mustamäen tulevaan emännyyteen. Mummon vastustus ei tähän asti ollut merkinnyt paljoa. Mutta saisiko Heikki milloinkaan edes sanotuksi Helmille, mikä hänen tarkoituksensa oli? Heikki oli niin arka.
— Katsokaa hyvät ihmiset järvelle, ettei laiva vain tule, se tulee joskus niin aikaisin! kuului äidin ääni taimilavan tienoilta.
— Ei kuulu vielä! vastattiin keittiön portailta.